Äkkiä särkyy sävel ja tukahtuu nauru…
Pimeä, oveton, ikkunaton yläkerta on alkanut elää. Siellä jyskää. Joku kulkee siellä raskain, harvoin askelin. Outo kulkija lähtee puistonpuoleisesta kulmasta ja tulee järven puolelle, siihen suureen kulmakamariin, joka on salin päällä. Juuri siihen hän pysähtyy, missä ikkunat avautuvat järvelle, ja jää katsomaan ulos.
Jyske alakerrassa loppuu. Kaikki vaikenee. Tuijottavat katseet kääntyvät portaisiin, jotka johtavat yläkertaan. Siellä ei ole käyty vuosikausiin, vuotava katto on mädännyttänyt tikapuut niin, että ne tuskin kissaa kestävät. Niiden päästä ammottaa musta oviaukko.
— Herra-vainaja! kuiskaa alhaalla joku punapukuinen tyttö, kasvot valkoisina.
— Minä näin viime yönä unissani herra-vainajan! kuiskaa vastaan
Hintsan Janne ja hänen silmänsä verestävät.
Kalpeana, kyyneleettömänä seisoo Kaarina aitaa vastaan.
— Tähän se loppuukin! kuuluu isännän terve ääni hänen rinnaltaan. —
Ensimmäiseksi päiväksi on näiden määrä olla poissa.
Isäntä on vieraansa kanssa lähdössä Heikkilään. Eivät he siellä tänään paljon voi nähdä, mutta menevät huomenna uudestaan.
Kaarina ei ole malttanut odottaa, hänen täytyy jo heti saada suunnilleen tietää, mikä hänen palstansa tulee olemaan! Ja kirkkaan hämärässä illassa mittaavat he peltoja, tekevät suunnitelmia ja vetävät rajoja, kunnes Heikkilän lapset keksivät heidät ja vievät sanan sisään. Silloin karkaa emäntä hikisenä heitä huutelemaan ja Kaarina juoksee avosylin häntä vastaan ja siinä on iloa ja itkuakin.
— Emäntä kulta, selittää Kaarina, minä ostan Heikkilän ja me pidämme sitä yhdessä ja se on meidän yhteinen kotimme!