He tulevat tupaan, jossa takkavalkea räiskii, jossa lapsenlapset leikkivät ja vaari odottaa, paita puhtoisena, kädet rinnalla ristissä.
Kuinka kirkas onkaan vaarin korkea otsa, kuinka kunnianarvoinen hänen hiustensa lumi, kuinka tyynet hänen kasvonsa ja kuinka hyvä hänen katseensa! Kaarina istuutuu vuoteen laidalle ja pitelee hänen kättään kädessään.
* * * * *
Myöhemmin lähtee hän yksinään ulos. Häntä vetää puiden alle, hänen täytyy tähän kaikkeen tutustua. Ja jo huomenna tehdään kauppakirja!
Puut seisovat liikkumattomina, hallassa väristen. Taivaalta hehkuu sinertävää hohdetta, tähdet tuikkivat viluissaan. Mäen alta, valkoisten koivujen lomitse kiiltää väreetön järvi, kalvossaan nukkuvat rannat ja taivaan vilkuttavat valot. Metsän laidalla loistaa kuu.
Kaarina kävelee henkeä pidätellen. Hiljaisuus on niin syvä, että rapina kuuluu kun lehti putoaa puusta. Maidon valkoisena on rannan hiekka, yksityiset jyväset kimmeltelevät ja välkkyvät. Kuusta valuu häikäisevä valotie yli järven, rantaan asti.
Kaarina seisoo suuren koivun alla. Tuntuu niin kotoiselta.
Tämä maa tulee minun omakseni, puhelee hän itsekseen, jo huomenna on se minun omani eikä kukaan voi sitä minulta ottaa…
Ja hän panee kätensä koivun ympäri ja viipyy siinä äänettömässä hartaudessa.