Hän on nukkunut ja virkistynyt, tuntuu taas keveältä ja hyvältä.
Kuolema on niin kammottava.
— Vai pimeässä te täällä istutte! huudahtaa hän ranskankielellä. — Pikku Karin, eikö sinua väsytä. Kuinka minä olen ihaillut sinun tyyneyttäsi! Se on aivan suurenmoinen. Kuinka sinä keskustelit vieraitten kanssa… ja haudalla — en tiedä, mutta minä olin katketa itkuun kun arkku laskettiin alas ja minä näin sen toisen arkunnurkan, teidän äitinne arkun — oi, se oli… se oli niin kummallista. Sinä seisoit vain ja katselit ja pudotit alas kukkasi ilman kyyneltä — tai itkithän sinä, mutta sinun surusi ei ollut musta, se oli miltei valoisa… Mutta kuulkaa, miten nyt käy talon? Kuka hoitaa taloa, Louhilinnaa?
Ei vastausta, ei hiiskahdusta. Jos hän olisi laskenut parketille jotakin vaarallista räjähdysainetta ja kehoittanut sisaruksia antamaan sille tarvittavaa tärähdystä, ei se olisi voinut herättää syvempää äänettömyyttä kuin hänen heläjävät sanansa.
— Kuka teistä jää tänne tätä hoitamaan? jatkaa hän. Ja kuka teistä tätä osaa hoitaa? Karin, nuori tyttö, ei voi tänne jäädä yksin ja mikä apu hänestä täällä olisi? Kyllä kai vain pitäisi ruveta ajattelemaan talon myymistä.
Ei ääntä vastaukseksi. Veljet ovat kai jonkin verran ajatelleet asiaa. Kaarinalle se tulee uutena. Hetken perästä päästään jonkinlaisen keskustelun päähän, mutta Olof katkaisee sen äkkiä:
— Myydä talo — mitä te ajattelette… Tuossa on äitimme hämärässä soitellut, tuossa…
— Soittokoneen voi siirtää…
— Nadja!… Entä pellot ja vainiot… niillä on isämme kävellyt ja ne olivat hänen elämänsä — voiko niitäkin siirtää?
— Nadjinka… minä rukoilen sinua!
Gustaf lausuu viime sanat, ne ovat kuin hätähuuto.