— Ethän! Kuinka sinä voisit sitä muistaa, kiihtyy Kaarina ja hänen poskensa kuumenevat. — Ethän sinä ole kuin kolme vuotta vanhempi minua.
— Mutta minä muistan. Olin ruokasalissa. Miina hakkasi sokeria. Oli hämärä, puutarhassa lunta. Miina sanoi: "Tietääkös Oli, että on saanut pienen sisaren?" "Mistä Oli sen on saanut?" "Vieras täti toi sen. Eikö, Oli ole nähnyt hänen suurta laukkuaan." Ja minut vietiin sänkykamariin. Siellä oli pimeä, vain jossakin nurkassa tuikki lamppu. Mamma oli sängyssä, valkoisissa lakanoissa. Hän silitti minun päätäni ja hymyili ja käski minun suudella pientä sisartani. Silloin minä vasta huomasin jotakin mamman vieressä ja painoin sinne pääni ja suutelin umpimähkään ja sitten minut heti vietiin pois.
Kaarinalle on kuumasta tullut kylmä.
— Minulla oli ollut tummat hiukset ja päälaella ristinmuotoinen paljas kohta. Et sinä mitään sellaista nähnyt…?
— En toki, minähän olin vielä niin pieni…
— Sanovat sen tietävän suurta onnea tai suurta onnettomuutta…
Gustaf nousee äkkiä tuolistaan, astuu eteisen ovea kohti, vie käden päälaelleen ja häneltä pääsee huokaus, joka tuntuu nostavan koko salia.
— Gustaf, rakas Gustaf, mikä sinun on? Tule tänne.
Kaarina houkuttelee hänet sohvaan viereensä ja siinä Gustaf painelee päätään ja tuijottaa eteensä tyhjyyteen.
Äkkiä avautuu vierashuoneen ovi, taulunkehykset seinillä ja kynttiläkruunun kristallit välähtävät ja sisään astuu Nadja rouva, vaaleat hiukset kiiltävänä kehänä ympäri pään, pitkä, kahiseva surupuku lakaisten permantoa.