* * * * *
Hautajaisten jälkeen laukeaa jännitys ja suuri, tasainen, keskeytymätön autius alkaa.
Vieraat ovat lähteneet, sisaret ovat viimeistä iltaa koolla Louhilinnan salissa. Hämärä on heidät tavannut, he puhelevat hiljaa ja heidän kyyneleensä valuvat huojentavina. Hänestä he puhuvat, joka vasta on kannettu talosta. Hänen muistonsa on vielä niin likellä. Jos kaapin avaa, on siellä vielä hänen takkinsa sellaisena jommoisena hän sen riisui lämpöiseltä ruumiiltaan. Kun hänen pöytänsä ääreen menee, niin on siellä vielä hänen kynänsä sellaisena jommoisena hän sen kädestään laski. Siellä ovat vielä hänen muistiinpanonsa päivän tehtävistä… Hänen kätensä kosketus tuntuu vielä kaikkialla ja hänen henkensä ikäänkuin viipyy tuossa kosketuksessa.
Tuntuu hyvältä levätä, kun vieraat katseet ovat poissa. Lempeä on myöskin yhteinen suru vanhassa kodissa. Se hivelee polttavia ohimoja ja valelee kuin öljyllä kirvelevää sydäntä. Hämärä käärii ääriviivat näkymättömiin. Kaikki on pehmoista ja tuttua.
Sali on suuri huone, kruunu kuin kirkossa, huonekalut valkoista ja kultaa, ikkunoiden välissä korkeita peilejä, seinillä perhekuvia kultakehyksissä, vanha soittokone, suuria, hyvin hoidettuja kasveja.
— Minä muistan, puhelee Erik hiljaa, — yhden iltapäivän. Mamma oli silloin vielä terve. Oli pilvessä, mutta ei satanut. Ei tapahtunut mitään erityistä, mutta minä muistan kuinka mamma neuvoi miehiä. Laitettiin kuntoon kukkalavoja. Mamman kädet olivat multaiset. Hän poimi narsisseja. Minä olin ottanut onkimadon ja vedin sitä suoraksi. Mamma sanoi, ettei saa tehdä niin ja kun minä kysyin miksi, sanoi hän, että miltä sinusta tuntuisi, jos sinua noin venytettäisiin.
— Ja minä muistan, jatkaa Olof, — kuinka mamma soitti Hampurin polskaa ja me kaikki tanssimme.
— Sen minäkin muistan.
— Mamma oli silloin jo kipeä.
— Ja minä muistan kun Karin syntyi.