Olof jää vähäksi aikaa sanattomaksi.
— Hän… on… peitetty…
— En, en, en!
Nadja karkaa istualtaan ja pakenee nurkkaan.
Väkipakolla tuovat veljet Gustafin peräkamarista. Hänen kasvoillaan kuvastuu ikäänkuin hävitys.
Nadja pusertuu kiinni Kaarinaan.
— Älä jätä minua. Sinä olet niin tyyni ja viileä. Kuinka sinä voitkin olla! Älä vain pane minua nukkumaan tuohon päähän rakennusta. Minä en tahdo nukkua Gustafin kanssa, hän on niin hermostunut. Enkö minä saa nukkua sinun kanssasi, Karin — sinä olet niin tyyni ja viileä.
Mutta sitten muistaa hän, että Kaarinan huone on likellä kuolinhuonetta ja senjälkeen ei hän mistään hinnasta tahdo nukkua Kaarinan kanssa… Eikö hän voi saada nukkua jossakin likellä kyökkiä — vaikkapa täällä ruokasalissa!
Päivällä on parempi, ei tunnu niin kolkolta ja tulee kaikkinaista työtä. Hautajaiset täytyy valmistaa tuota pikaa, sillä veljillä ei ole aikaa viipyä. Tulee kiire, täytyy ajatella ruokaa ja juomaa, vieraita ja kutsuja. Nadja on tilannut kokonaiset varastot suruharsoa ja seuraavina päivinä valmistaa hän siitä taitavasti mitä uusimuotisimpia vaatekappaleita. Päivät menevät työssä ja menisiväthän yötkin väsyneen unessa, jollei everstin nuori rouva niin kovin pelkäisi. Mutta keskellä yötä voi hän kuolonhiljaisessa talossa kirkaista kuin surmanaseen alla: hän on nähnyt sellaista unta, että kuollut seisoi hänen vuoteensa ääressä ja tuijotti häneen lasittunein silmin…
Mutta mikä Gustafin on? Hän on laihtunut, hiukset harventuneet. Hänen katseensa harhailee eikä pysähdy siihen, jonka kanssa hän puhuu. Mikä Gustafin on?