— Kuka sen on sanonut?
— En muista. Vanha Jere tai Leena tai joku muu. Oli sanottu, että se tietää suurta onnea tai suurta onnettomuutta…
— Eikö se sitten ole tietänyt suurta onnea?
Kaarina lyyhistyy tuolille, kasvot kiinni ruudussa. Tähän asti on ollut onnea, ajattelee hän. Tästä puoleen ei tiedä. Tulevaisuus on kuin suora tie äärettömällä jäällä: ei näy päätä, ei ole viittaa, kaikki on yhtä sileää, koleaa, harmaata. Tie on tukossa, nietos vajottaa, tuuli tunkee luihin asti. Palelee.
Vihdoin tulee pehtori hakemaan neitiä illalliselle. Kaarina ymmärtää, että kaikki nyt on kunnossa. Kuolinhuoneen ikkunat ovat auki ja peräkamarin ikkunan edessä on valkoinen lakana.
Ja taasen laahautuvat hetket eteenpäin, yksitellen ja kiduttaen, kunnes vähää ennen puoliyötä alkaa kuulua kulkusia. He ovat kaikki tulleet, Gustaf, Erik ja Olof. Nadja on mukana, Anna ei ole päässyt pieniltä lapsiltaan. Heidän ei tarvitse kysyä mitä on tapahtunut ja missä kuollut lepää. He menevät suinpäin peräkamariin. Ja siellä he suullaan nyyhkivät vuoteen ääressä, jossa valkoisen lakanan alta häämöttävät ihmisruumiin muodot.
Gustafin suru on lohduton. Itku kuolee häneltä rintaan, mutta pää putoilee vuoteen laitaa vastaan ja hän vääntelee käsiään. Veljet eivät saa häntä lähtemään, hän tahtoo olla täällä, tahtoo olla yksin.
Olof tulee ruokasaliin missä Nadja ja Kaarina itkevät ruokapöydän ääressä. Hänen kasvonsa ovat itkettyneet, hiukset epäjärjestyksessä.
— Nadja, saa hän katkonaisesti sanotuksi, me emme saa Gustafia pois.
Etkö sinä tulisi…
— Minä, kirkaisee Nadja ja hänen kasvonsa puutuvat kauhusta.