Kreivinna oli niin nuoren näköinen. Illalla kun oli tanssit, pudotti kreivinna nenäliinansa, se oli hyvin hieno ja köykäinen ja lemusi kuin kukkakimppu, ja nuoret herrat karkasivat kaikki sitä ottamaan, he luistelivat lattian poikki ja joka tuon köykäisen pitsitukon sai, nosti sen suutansa vastaan… Ja nyt ovat kaikki iloiset herrasväet poissa. Niin… Niin…
— Lapsi kulta, ei saa antautua surun valtaan. Pitää kuunnella, kun vanha mamsseli kertoo. Ei saa istua siellä vetoisessa ikkunassa…
Ennen kesäisin oli täällä aina paljon vieraita. Puutarhaankin kun katsoi, niin joka lehdossa vilisi vaaleita hameita ja kiikkulaudoilta ja keinuista raikui laulu. Ja nurmet ja hiekkakäytävät olivat täynnä lapsia, jotka leikkivät ja hautasivat perhosia ja kukkia ja ruskettuivat päiväpaisteessa. Ei ollut sitä iltaa ettei tanssittu tai soudeltu vesillä.
— No, ei sinne ikkunaan nyt pidä mennä. Ei tämä vanha mamsselikaan enää niin kauan ole täällä kertomassa vanhoja asioitaan… Rouvan syntymäpäivänä, heinäkuun kuudentena päivänä oli aina paljon vieraita. Ruusut kukkivat silloin. Rouvalla oli valkoinen vene, jonka herra oli antanut ja rouvan syntymäpäiväksi se koristettiin punaisilla ruusuköynnöksillä. Herra naulasi ne itse kiinni laitoihin ja aamulla hän vei rouvan soutelemaan…
Kaarina voihkaisee keskellä kertomusta: peräkamarin ikkuna kiskaistaan auki, selälleen molemmat puoliskot ja muihin ikkunoihin syttyy tulta. Sahataan ja hakataan.
— No, no, no… Kerran oli niin kylmä ja myöhäinen kesä, etteivät ruusut kukkineet. Silloin herra tilasi ruusuja, mistä asti lienee tilannut. Rouva tuli niin iloiseksi, että itki…
— Ei, ei, ei! huutaa Kaarina ja painaa kädet korviaan vastaan.
Nyyhkytys tyrskii hänen rinnassaan. Hänen pitäisi tehdä jotakin, olla siellä mukana! Hän ei pääse lähtemään… eikä hän voi olla täälläkään. Hän tukehtuu…
Hetket kulkevat eteenpäin raskaina, yksitellen, kidutellen. Mamsseli rukoilee itsekseen. Kaarina kävelee toisesta päästä huonetta toiseen. Huone on kuin häkki. Hän kiertelee pöytiä ja tuoleja, pysähtyy ikkunaan, litistää kasvot ruutuun ja lähtee taas liikkeelle, mitatakseen huonetta kymmenennen kerran, sadannen kerran.
— Kuule, elostuu hän äkkiä, — onko se totta, että minun päässäni syntyessäni oli ristin merkki?