Pihamaalla on lumi lapioitu korkeisiin kinoksiin molemmin puolin teitä. Päätie tulee isojen rappujen eteen, toisia vie alarakennuksille, aittoihin ja ulkohuoneisiin. Ne ovat kiiltäviksi tallatut. Kiviaita ylenee lumisena vallina ja sireenipensaat sen vierellä ovat kuin nakatut täyteen lumipesiä. Hämärä hyväilee pehmeästi maita. Jyväaitan ja riihirakennuksen väliltä näkyy sileitä, siintäviä peltoja ja surullinen, paljas metsänlaita. Pihakoivujen varpujen välitse häämöttää raskas taivas, puunrungot ylenevät mustina, liikkumattomina lunta vastaan kuin vartiosotamiehet. Puiston päällä käy tuttu tuuleton jylhä ja salaperäinen kohina. Muualta ei kuulu ääntä eikä liikahdusta.
Kaarina juo ilmaa, katselee hankia, lepuuttaa silmiään sinisen metsänlaidan tyynissä piirteissä.
Äkkiä sattuu hänen korvaansa koiran ulahdus. Hektor — missä on Hektor? Hän ei ole sitä nähnyt moneen päivään. Taas joku romahdus ikäänkuin halkopino kaatuisi tai lautaröykkiö menisi nurin. Kun hän on päässyt alarakennuksen portaille, tulee navetalta päin vouti, syli täynnä uusia, valkoisia lautoja, toisessa kädessä saha ja kirves. Hänen kulkiessaan helähtelevät laudat vastatusten. Hän menee suoraan pääportaita kohti. Silloin karkaa Kaarinan päähän aavistus kuin vihlovan veitsen terä. Hänelle tulee hätä. Hän ei käsitä mihin kääntyä, mitä tehdä. Hän hapuilee jotakin sijaa kädelleen, nyyhkii, voihkii, nielee kyyneliään, putoaa polvilleen hankeen, pusertaa lunta nyrkkiinsä… Joku huutaa hänen nimeään käheällä kipeällä äänellä. Hän ei jaksa käsittää että ääni häntä kutsuu, seuraa vain lautojen kalinaa. Ääni pusertuu esiin kipeistä keuhkoista. Kaarina tarttuu ääneen, seuraa sitä kuin unessa nuoraa myöten käyden ja tulee vihdoin Miina mamsselin kamariin, missä tärpätin, kamfertin ja linjamenttien haju sekaantuu elävän geraniumin ja kuivattujen minttujen hajuun. Kuuma siellä on, laiha vaimo ojentaa patjojen varasta häntä vastaan tutisevia käsivarsiaan.
Kauan he itkevät yhdessä. Sitten rupeaa Miina mamsseli puhumaan iankaikkisesta elämästä ja Jumalan tutkimattomista teistä. Miten mielellään hän olisi tahtonut astua Kristuksen kasvojen eteen, mutta ei ollut hänen vaelluksensa vielä päättynyt — herran piti mennä, jota ihmissilmillä katsoen niin olisi tarvittu.
Kaarina vain kuulee kuinka lautoja sahataan ja sovitellaan suureen keltaiseen sänkyyn peräkamarissa. Hän ei tahdo huutaa ääneen, hän puree kokoon hampaat ja nielee alas kyyneleet, jotka nousevat kurkkuun. Kunhan ne vain liikuttelisivat häntä hellästi ja hiljaa. Hänen pitäisi olla siellä vartioimassa. Kuinka veljet näin kauheasti viipyvät, tästä päivästä ei koskaan tule loppua! Joka kestikievarissa on hevosia odottamassa. Puoliyön aikana he voivat olla täällä, ainakin helsinkiläiset… Hänen käsiinsä on sattunut kirja, sama suuri postilla jota hän ennen mamsselille luki. Hän äänteli sanoja nyt niinkuin silloinkin, kuten puuta purren, ymmärtämättä mitään. Mutta mikä Hektorin on? Se karkaa pitkin pihaa ja ulvoo, ulvoo… Asettuu keskelle lapioitua pääkäytävää, painaa kuononsa hankeen ja valittaa siinä kuin ihminen… Kaarina karkaa suinpäin sen luo, se hyppii häntä vastaan, ulisee, nuolee ja itkee. He itkevät yhdessä. Hän saa sen houkutelluksi vanhan mamsselin kamariin, mutta se ulisee ja vikisee sielläkin ja on päästettävä pihalle. Pimeässä kiitää se sitten kuin mikäkin kummitus, jota tuuli ajaa. Ja kun se, kuono pystyssä, ulvoo keskellä pääkäytävää, on se kuin mikäkin hirviö jonka paholainen on lähettänyt rämistelemään kuollutta valveille.
— Herra, älä pane lapsesi päälle raskaampaa ristiä kuin hän voi kantaa, rukoilee Miina ja katselee Kristuksen kuvaa, johon lamppu punertavan varjostimen läpi loistaa.
Kaarina kiertelee kuin häkissä. Mamsselin kamari on täynnä romua, kaikenkaltaista pientä, jota hänelle uskollisen palvelusajan kuluessa on muistoina kerääntynyt. Koiran ulina viiltää hammasjuuria myöten, se raataa luissa ja ytimissä, se saattaa ihmisen epätoivoon!
— Herra, sinun äärettömän rakkautesi takia, anna luontokappaleellekin rauha…!
Pikku Maiju ja joku toinen tyttö tulevat pihamaalle houkuttelemaan pois koiraa. He pysyttelevät visusti yhdessä, tuskin toistensa käsiä päästäen. He pelkäävät.
Ihmistä pelätään, kun hän on kuollut! Kaarinan ajatus viipyy siinä ja hänen sydäntään kirvelee ikäänkuin sinne valettaisiin tulista suolavettä… Mutta mitä mamsseli kertookaan? Hän puhuu vanhoista ajoista, Kaarinan isoäidistä, joka ei koskaan ajanut muuta kuin vaunuissa. Lasten täytyi aina illalla käydä suutelemassa hänen kättänsä, hän ei mennyt ulos kuin kuumimpina kesäpäivinä, hänellä oli alusvaatteetkin silkkiä. Nuoren armon kuoleman jälkeen ei hän enää koskaan tullut Louhilinnaan. Mutta kerran kun hänen sisarensa täällä kävi — hän oli Ruotsissa naimisissa, kreivin kanssa —, niin pidettiin suuret pidot ja kokit tuotiin kaupungista.