Kun voisikin kuolla… Kun veljet jo tulisivat, kun saisi jotakin varmuutta…! Kaarina nojaa kuin paikkaan naulattuna koko pituuttaan oven pieleen ja hänen silmänsä vain elävät ja harhaavat. Hämärtää. Siniset varjot liikkuvat, liukuvat ja syventyvät: kasvot pysyvät liikkumattomina, ne ammottavat ja kammottavat. Ne kytkevät paikoilleen elävän ihmisen joka niihin katsoo, ne pakottavat jäämään siihen paikkaan. Kun pääsisikin pakoon! Jonnekin jossa puhutaan, liikutaan! Ei, hän ei pääse, tuntuu siltä kuin jotkut kynnet pitäisivät kiinni, painuisivat lihaan, uppoaisivat silmäkuoppiin… Apua! Mutta ääni sihisee rinnassa eikä tule ilmoille. Hän tukehtuu. Hämärä, raskas kuin meri, tulee hänen päälleen. Hän ei tiedä kuinka kauan tätä on kestänyt.
Ah, äiti hymyilee hänelle, niin surullisesti ja hellästi. Äidin hiukset ovat laheat, äidin käsi on pehmyt, kunhan se aina olisi siinä päälaella! Äiti suutelee uudelleen ja uudelleen ja kyyneleet valuvat ohimoille. Kaarina on pieni lapsi, hän on jouluksi saanut nuken jonka nimi on Anna Cecilia niinkuin äidinkin. Äiti istuu kaiken päivää suuressa tuolissa päivänpaisteessa. Hänen ympärillään on peitteitä, jalkojenkin ympärillä. Hartioilla on kaunis sininen liina. Äidillä oli niin paljon hiuksia, että painavat, hänen täytyy päästää ne valumaan. Ne ovat hyvin kauniit. Äiti suutelee vieläkin. Kaarina rakastaa äitiä! Äiti suutelee myöskin Anna Ceciliaa! Hän on prinsessa… Äiti, miksi äiti itkee, Kaarinan poski on ihan märkä. Ja Anna Cecilian kaunis puku. Suutele vielä kerran, älä itke… Miksi ne vievät pois Kaarinan? Kaarina tahtoo olla äidin luona…
Suuria, kuumia kyyneliä putoilee Kaarinan käsille. Hän on lyyhistynyt kynnykselle, vanha pehtori seisoo hänen vieressään ja koettaa nostaa häntä pystyyn. Hän on monta kertaa käynyt täällä pyytämässä, nyt hänen väkivallalla täytyy viedä neiti pois. Hellästi hän rakastaa Kaarina neitiä, hänkin. Hän on aina ollut hänelle niin hyvä ja hänen vaimovainajalleen hän teki enemmän hyvää kuin kaikki lääkärit, hän kun niin kauan sairasti ja neiti kävi joka päivä sairaan luona eikä ollut sitä herkkua herrasväen pöydällä, josta ei olisi tuotu kipinää pehtorin kipeälle vaimolle.
— Neiti, rakas neiti, puhuu vanha palvelija, — ei saa sillä tavalla tuskitella. Herra on mennyt rouvan luo, pitäähän heidän saada olla yhdessä. Rouvalla on nyt niin hyvä. Olivathan he jo niin kauan erossa. Ja niin rakkaat kuin he olivat!
Kaarina herää kuuntelemaan. Tuolla lepää isä, kasvoilla kuoleman kivettymys, tuossa hymyilee kuvastaan äiti, vaaleat kutrit paljaalla kaulalla, rinnassa punainen ruusu. Ovatko he varmasti nyt yhdessä?
Kaarina ei tiedä ääneen kysyneensäkään, mutta pehtori vastaa, äänessä varmuus, jonka usko ihmiselle antaa:
— Ovat, ovat toki… Kun rouvavainaja haudattiin — minä sen muistan kuin eilisen päivän, se oli toukokuun alkua, mutta kevät oli jo niin kaunis ja leivoset lauloivat ja kun hautaa luotiin umpeen, kukkui käki. Meidän piti, omien miesten, se tehdä ja me seisottiin lapiot käsissä ja kaikki oli jo heittäneet kukkansa ja itkivät siinä. Niin herra ottaa käteensä multaa ja katsoo hautaan sillä lailla kuin ei hän mitään näkisi ympärillä, ja sanoo jotakin. Muut näkivät vain että huulet liikkuivat, mutta minä kuulin selvästi sanat. "Me tapaamme toisemme", hän sanoi. Ja kun minä sitten haudalta tullessa kerroin sen muille, niin kaikki itkemään sitä, että kuinka hän häntä rakasti. Kyllä se oli sellainen kevätpäivä, ettei kauniimpaa voi olla…
Vanhan palvelijan puhuessa ovat Kaarinan piirteet sulamistaan sulaneet ja vihdoin puhkeaa hän puhumaan:
— Sinä olet kauan saanut odottaa, äiti. Ota hänet, ota, ota!
Senjälkeen ei hän enää kutsu isää elämään, hän ymmärtää Jumalan tarkoituksen ja vanha palvelija nostaa hänet permannolta, auttaa hänen ympärilleen suuren huivin ja johdattaa hänet alarakennukseen, Miina mamsselin luo. Mamsseli raukka onkin niin kauan häntä kaivannut. Ihan koko päivän. Niin tottakin, kuinka hän onkin hänet niin voinut unohtaa!