Kaarina ei aavista kuinka hänen isänsä häntä rakastaa. Hänen tähtensä tehdään Louhilinnassa taukoamatonta työtä, hänen tähtensä vakoaa aura, hänen tähtensä heiluu kirves. Taitavat nurmetkin vihannoida ja laululinnut kesäisin palata syntymäseudun sydänmaille hänen tähtensä. Hänen tähtensä avautuivat soihin suorat mustat ojat. Häntä isä ajattelee, kun hän käskee kaataa metsän uljaimmat hongat ja alkaa rakentaa. Vanha rakennus on aikansa palvellut, matalat ovat huoneet ja hiiret elämöivät ullakolla. Muhkeana pitää uuden rakennuksen kohota, kahdessa kerroksessa, tilavana ja valoisana. Suurselän kukkeinten nienten ja saarien pitää näkyä ikkunoihin. Rakennuksessa pitää riittää suojia emännälle, hänen perheelleen ja vierailleen. Lastenlasten ajat, kolmanteen ja neljänteen polveen pitää vanhojen honkien kestää.
Ja aurinkoisimmasta kulmakamarista on tuleva lasten leikkitupa!
Louhilinnan herra nuortuu tässä suunnittelutyössä. Hän on pelkkänä päivänpaisteena. Kaarinan tulee ikävä vanhaa rakennusta, siinä on niin paljon muistoja! Ja kyynelsilmin seisahtuu hän punertavaan huoneeseensa ja silmäilee jättiläiskoivun alitse puutarhaan ja järvelle. Tämä on kerran ollut isoäidin huone ja äidin huone — pitääkö hänen se jättää…?
Joutavia! Uuteen rakennukseen tulee uusia muistoja, valoisia ja iloisia…!
Ja hongat kaadetaan ja kalliolle ruvetaan nostamaan uutta rakennusta.
Ennen ensi talven tuloa pitää sen olla asuttavassa kunnossa.
II
Rakennus oli saatu katon alle, permannot olivat paikoillaan ja yläkertaan asetettiin jo ovia ja ikkunoita. Yläkertaan mentiin vielä telineitä myöten ulkoapäin tai kaitaisia tikapuita pitkin sisäpuolelta.
Silloin tuli taloon vierasten vieras, se jolle ovet ovat auki sekä yöllä että päivällä, Kuolema. Ei se mennyt pirttirakennukseen missä Jere sitä odotti kuin syksyinen tähkä sirppiään, eikä se mennyt alarakennukseen missä Miina mamsseli jo niin kauan oli sitä ikävöinyt. Vanhaan päärakennukseen se meni ja kaasi Otto herran itsensä. Hän kaatui täysissä voimissaan, harmaantumattomin hiuksin. Ei hän enää ollut nuori, mutta hän oli terve kuin valiohongat, jotka hänen käskystään olivat kuljetetut taloon. Hän kaatui äkisti niinkuin nekin.
Keskellä yötä oli lähetetty noutamaan lääkäriä ja nuorille herroille oli sähkötetty, mutta kun lääkäri aamulla, hevonen vaahdossa, tuli Ronkaan kankaalle, kumisivat kuolinkellot jo häntä vastaan. Silloin hän ymmärsi millä kannalla asiat olivat ja käski ajaa tyynemmin.
Louhilinnassa istui Kaarina neiti kuin ukkosen lyömänä, eikä osannut käsittää mitä oli tapahtunut. Ja vaikka lääkäri oli käynyt ja selittänyt hänelle totuuden, ei hän uskonut sitä. Hän näki isänsä rinnan yhä nousevan ja laskevan ja hänen mielikuvituksensa loi tykintää vahanvalkoiseen käteen, joka lepäsi peitteen päällä. Bergstedt, pehtori, vanha Anna ja pikku Maiju kävivät vuoronperään pyytämässä, että hän lähtisi pois kuolinhuoneesta, että hän tulisi järkiinsä. Pitäisi välttämättä jo ruveta siirtämään ruumista peräkamariin missä rouvavainajakin oli ja kenraalivainaja ja… Kaarina sävähtää ikäänkuin häntä olisi sivallettu tulisella raudalla ja on pakahtua tuskaansa. Eikä häntä saada syömään eikä juomaan eikä hän hetkiseksikään poistu viereisestä huoneesta, jossa hän vaistomaisesti vartioi. Hän kävelee edestakaisin, hän koettaa puhua Jumalan kanssa. Hän on hänet joskus omistanut, on rippikouluajoiltaan asti monesti ollut häntä likellä, on voinut kantaa tuskansa ja onnensakin hänen jalkainsa juureen. Nyt… nyt on Jumala peittänyt kasvonsa ja kaikki on mustaa. Tai entä jos isä elääkin! Silloin tulee maailma yhdellä iskulla valoisaksi, ah niin valoisaksi ja onnelliseksi! Ja salaman väläyksen ajaksi valtaa hänet niin ääretön ilo, että rinta on ratkeamaisillaan ja hän hiipii taasen ovelle, raoittaa sitä ja kuuntelee ja tähystelee henkeä pidätellen. Oi isä, isä… hänen rintansahan huokuu, hänen kätensähän liikahtaa! Ja tässä toivon tuikahtavassa hetkessä on hän karkaamaisillaan ympäri taloa ja huutamaisillaan: eläähän hän, hän elää, elää. Mutta kuinka onkaan käsi niin läpikuultava…? Oi, ei se ole liikahtanut. Se lepää juuri samassa kuviossa peitteellä, jossa se aamun hämärryksestä asti on levännyt. Ja nyt hämärtää jo ilta. Hämärtää koko elämä. Hämärtyivät yksin Jumalan kasvotkin…