Nuorin veljeksistä, Olof, pitkä, sorja poika, on teknikko. Hän laitteli jo koulupoikana sähkökelloja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, sellaisiinkin joihin ei niitä vähääkään olisi tarvittu. Ja telefoni oli välttämättä saatava alarakennukseen pehtorille ja Miina mamsselin kamariin. Miina kyllä oli äidin kuoltua hoitanut lapsia niinkuin silmäterää mutta kyllä olivat lapsetkin olleet hänelle hellät, varsinkin molemmat nuorimmat, jotka olivat jääneet pienimmiksi. Olof oli niinäkin vuosina, jolloin pojat tavallisesti ujostelevat hellyyttä, pysynyt uskollisena. Hän oli hieronut Miinan särkeviä hartioita ja lukenut hänelle hartauskirjoja ja kun mamsseli raukan vihdoin täytyi muuttaa alarakennukseen vuoteen omaksi, piti hänen toki saada telefoni vuoteensa ääreen. Olofissakin asuu äidin henki. Tuo hento nainen on väkevällä voimalla muovaillut lapsensa oman itsensä mukaan, yhteenkään ei ole tullut isän henkeä. Kaikki on ollut heille helppoa, elämänura on ollut kaikille selvä. Ei mitään ristiriitaa, ei mitään taistelua. Toisin oli isän…! Paljon on hänessä syttynyt ja sammunut ennenkuin mies on päässyt tähän päivään. Onnellisempia ehkä ovatkin ne tyynet, matalapohjaiset ihmiset.
Epäilemättä ovat pojat kiintyneet Louhilinnaan. Joulu ja juhannus tuo heidät aina kotiin ja tullessaan tervehtivät he joka kiveä, joka kantoa ja ylistävät, ettei missään ole niin ihanaa kuin kotona. Mutta he lähtevät taas lentoon, heissä ei yhdessäkään ole ollut syntymäkodin ottajaa. Ennen, joskus on isä tuntenut ikäänkuin pistosta rinnassaan tämän tähden. Kun hän on kävellyt viljelyksillään ja hänen eteensä on avautunut suo: musta, märkä maa, puunjuuret pystyssä, ojat ikäänkuin viivoittimella vedettyinä — silloin on hän tuntenut, että hän tarvitsisi ilonsa jakajaa, työnsä jatkajaa. Mutta hän on painanut tunteet takaisin, taputtanut koiransa selkää ja maailma on nähnyt hänen tyynet, vakavat kasvonsa.
Sittemmin on Kaarina kasvanut. Kaarina ymmärtää isää, Kaarina kävelee hänen rinnallaan. Kuin juhlaa ovat ne valkoiset kesäillat, jolloin koko talo nukkuu ja vain linnut ilakoivat ja he kahden ovat liikkeellä. Lehdet ovat vasta värähtäneet auki, iltarusko ei aiokaan sammua ennenkuin aamun punerrus alkaa, ruisrääkkä kaihertaa, puut ja nurmet suitsuttavat pihkaista lemuaan ilmaan, tuuli nukkuu, ihmiset nukkuvat, levossa on vainiokin, joka päivällä eli ja askaroi. Suorat, sysimustat ojat kulkevat suon reunaan, laidat kohollaan väkevää, lihavaa mutaa. Tätä näkemään ei Otto herran silmä milloinkaan väsy. Eikä hänen sieraimilleen ole sen suloisempaa lemua kuin tuoreen maan haju ojien reunoilla. Kaarina seisoo hänen rinnallaan ja hengittää, huulet avoimina, silmissä sanaton onni.
Pieni Karin on isänsä silmäterä, äitivainajansa elävä kuva, suloinen olento, jonka halu palaa lieventää jokaista hätää. Hän on kuin valkoinen kukka, jonka terää ei yksikään myrkyllinen hyönteinen ole lähestynyt, hän on iloinen kuin linnut oksillaan. Eikä kuitenkaan kukaan niin osaa itkeä itkeväisten kanssa eikä lohduttaa surullisia. Eikä kenenkään kädenkosketus niin saata rauhoittaa ja lieventää. Pienet vieraat lapset, jotka eivät vielä osaa puhuakaan, ojentavat kätensä Kaarinaa vastaan, ikäänkuin näkisivät äitinsä. Kun isä kiihtyneenä tulee sisään, ei Kaarinan tarvitse muuta kuin astua vastaan ja katsella silmillään, joihin kyyneleet yrittävät nousta — isä on voitettu ja heltyy. Kaarinan käsissä on ihmeellinen siunaus: kun kylän tytöt tahtovat istuttaa oksan, valitsevat he kevätajan ja yläkuun, mutta Kaarinan käsissä juurtuu oksa, kun hän vain pistää multaan. Kaarinaa siunaavat köyhät ja sairaat, hänen edessään vaikenevat rajuimmat riitapukarit, hänestä haaveilevat nuoret miehet, veljien toverit, kuten haaveillaan pyhästä ensi lemmitystä.
Kaikki rakastavat Kaarinaa, mutta ei kuitenkaan kukaan niinkuin hänen isänsä. Kerran oli Kaarina sairaana ja tuo väkevä mies vapisi yökaudet hänen ovensa ulkopuolella ja kun vihdoin vaara oli ohi, sairastui hän itse pelkästä jännityksestä. Hän oli mies raudasta, mutta Kaarina oli hänelle enemmän kuin koko muu maailma yhteensä. Pojat — rakastihan hän heitäkin. Oikeutta tahtoi hän heille tehdä. Mutta pieni Kaarina oli sittenkin se voima, joka pani kaikki Louhilinnassa liikkeelle. Häntä varten isä syntymäkotia vaali, hänelle, hänen miehellensä ja lapsillensa. Hänen piti tulla suuren suvun kantaäidiksi, hänen vanhimman poikansa piti ottaa isoisän nimi ja viedä se tulevaisuuteen. Hänen hymynsä hohteessa piti vanhuksen elämänillan kulua.
Näitä unelmoi isä. Mutta ei tytär saanut mitään niistä tietää. Hänen sydämensä ei ollut vielä puhunut.
Kaarinassa nukkuu vielä kaikki. Hän ei ole joutunut tekemisiin tyttötoverien kanssa, jotka olisivat uskoneet hänelle sydämensä salaisuuksia. Hän on kasvatettu kotona, hän oli lapsena heikko eikä häntä siitä syystä lähetetty kouluun. Onhan pitäjässä samanikäisiä ja näkeehän Kaarina heidät silloin tällöin, mutta likeiseksi ei tuttavuus koskaan tule. Kaarina on heille kaikille liian viileä ja liian kirkas. Hänen kanssaan ei koskaan voi heittäytyä tutunomaiseksi. Sitäpaitsi hän on Louhilinnan ainoa tytär, rikas ja ylhäinen ja — hänessä on kuin onkin jotakin luoksepääsemätöntä. Vanhoille tädeille ojentaa hän otsansa ja poskensa, kun he avaavat sylinsä ja tahtovat häntä suudella, mutta hänen huuliaan ei kukaan löydä, hänen veripunaisia huuliaan.
Kumma kyllä on Kaarina itse asiassa likempänä talonpoikaistyttöjä kuin herrasnaisia. Heikkilän tyttöjen kanssahan he pitävät oikein hauskaa, herrastyttöjen kanssa ei hänellä ole mitään puhumista.
Isä iloitsee siitä, että tyttö on niin hänen omansa. Ehtiihän hän vielä herätäkin. Mutta kun hän kerran herää, mimmoinen on oleva hänen heräämisensä?
Tyttö ei ole samaa maata kuin veljet, hänessä on enemmän isää. Isähän on nähnyt hänen syvästi itkevän toisten hätää. Ja sillä joka kärsii toisen tuskat omassa lihassaan, on myöskin rinnassaan punainen riemu, sillä on intohimon harhat, sillä on kaikki mikä tekee ihmiselämän moninaiseksi.