Herra itse istuu ennestään kiikkulaudalla ja Heikkilän isännät hänen vieressään. Heikkilä on Louhilinnan vanhin torppari, naapuri vielä lisäksi, ja lapset ovat Louhilinnan lasten leikkitovereja. Kaikki Heikkiläiset ovat harvinaisen kauniita ihmisiä, isästä ja äidistä alkain, suuri perhe on, seitsemän tytärtä ja yksi poika.
Herra liikuttelee kepillään sammalta ja sanoo silloin tällöin sanan miehille. Soistaan ja ojistaan hän puhuu ja katselee nuorten iloa, välkettä vedessä ja kukoistusta puutarhassa. Kukassa on kaikki, kirsikka- ja omenapuut, nurmet. Vainiot väräjävät kasvamisen riemussa, sininen auer leikittelee vesillä ja mailla. Yhtäkkiä tulee hänen mieleensä, että lapset ovat kasvaneet suuriksi, pieni Karinkin astuu jo pitkässä hameessa. Kolme lapsista on poissa, poissa lasten äiti. Niin ajat kuluvat ja muuttuvat. Ja hän ponnauttaa auki hopeisen sikaarikotelonsa kannen ja tarjoaa tupakkaa Heikkilän miehille, sekä nuorelle isännälle että vaarille.
Mutta honka kalliolla kääntää järvenselälle punertavaa kylkeänsä ja mustanpuhuva latva pitää synkkää kohinaansa. Eikö ikuinen eläjä huomaa, että kesä iloitsee valoisimpana yönään, että linnut ilakoivat, ihmiset leikkivät, viulu soi ja tanssi käy…? Se vain humisee omiaan, ikäänkuin ei kuuluisi tähän aikaan eikä tähän maailmaan. Ikuinen puu humisee, pitäen puhettaan pilvien kanssa ja valvoen Louhilinnan ylhäisiä oikeuksia. Sillä niin tietää kansa, että jos honka kohisemasta lakkaa, niin lakkaa kartanokin kukoistamasta.
Näin herra kyllä pitää juhlia työväelleen, mutta juhlien välillä on hän ankara herra. Yhdessä kesäisen auringon kanssa hän nousee ja väet tapaavat hänet jo vastassaan vainiolla. Kaukaa hänet tuntee — pitempiä miehiä pitäjässä on, mutta ei ole hartevampia eikä suoraselkäisempiä. Saappaat ulottuvat polven päälle, hiekankarvainen takki menee leukaan asti, hatun reunat ovat niin pienet etteivät estä päivettymästä. Näiden reunojen alta katselevat terveet, voimakkaat kasvot ja vakavat, harmaat silmät, jotka tunkevat kaikkialle. Koira, pelottavan suuri Hektor, jonka haukku kuuluu kilometrien päähän, seuraa uskollisesti herraansa.
Herran silmä valvoo kuin majakassa tuli. Se ei siedä ainoaakaan kallistuvaa aidanseivästä, ainoaakaan retkottavaa silaa tai hihnaa. Se äkkää kaikki huolimattomuudet eikä mikään petos pysy siltä salassa. Koko aluskunta, peninkulmien päähän, tuntee hänen hallitsevan kätensä. Hänen ei tarvitse ohjia kiristääkään, käsi tuntuu sittenkin. Herra tuntee nimeltä jokaisen lehmän ja kun hän navettaan astuu, kuuluu yninä pitkin rivejä ja lehmien suurista sieraimista puhaltuu häntä vastaan ystävällinen henkäys. Kiiltää pitää joka lehmän selän, kun hän kätensä sille laskee eikä saa limaa tuntua kaukalon laidassa, kun hän sitä koettaa. Tallissa hörähtävät pilttuut, kun herra sinne tulee, ja kesymmät hevoset käyvät kiinni hihnaan ja vaativat sokeria tai leipää. Elottomatkin esineet talossa, silppukoneet, kirveet, lapiot ja rautaseipäät kaikki ne ovat herran silmän alla — tämä silmä valvoo, että niillekin tapahtuu oikeus.
Herra näkee menestyksen riemun ympärillään. Pellot kasvavat, niityt antavat. Ne ovat päässeet siihen voimaan joka ei enää riipu kuivasta tai kosteasta kesästä: väkevä maa antaa aina. Karja tuottaa ja karja menestyy. Puutarha kukkuroi mehevät hedelmät pöydälle ja talon tytär täyttää maljakot käpyisillä havuilla ja kukkasilla.
Tämä tytär, pieni Karin, on jo kasvanut suureksi tytöksi. Silmänsä sinellä ja hymynsä siunauksella iloiltaa hän koko talon.
Alustalaiset sanovat häntä Kaarinaksi. He rakastavat häntä. Kukapa ei häntä rakastaisi!
Kolme poikaa on Louhilinnan herralla, kolme on jäänyt kuudesta. Mutta heistä ei yksikään kulje isän kanssa vainioilla. Ei heistä ole mitään pahaa sanottavaa, kelpo miehiksi ovat kasvaneet, hyvissä viroissa ovat jo ja hyvä tulevaisuus on edessä. Gustaf on Pietarissa, kookas, komea, vaaleatukka eversti, isoisänsä kenraalivainajan kuva, sama korkea otsa, sama ohut tukka, joka uhkaa jättää päälaen paljaaksi; mutta mieli on äidin, pehmyt, sydämellinen, ujo. Ei hän ole mikään sotilasluonne, mutta hän puheli jo pienenä, että hän rupeaa kenraaliksi ja pyyteli joka jouluksi sapelia ja sai vihdoin suvun vakuutetuksi sotilaskutsumuksestaan. Ja hyvinhän hänen on käynyt. Hän on everstinä, hyvissä naimisissa. Tosin hänen Nadjansa on ylellisyydessä kasvatettu, hänen pukunsa nielevät puolet heidän tuloistaan, mutta hän on rikas, energinen, kaunis nainen, joka on tottunut liikkumaan ylhäisissä piireissä. Miten mahtanee ajan pitkään jaksaa tehdä miestään onnelliseksi — vastaiseksi sydän kyllä on ilmi tulessa. Mutta Gustafin kasvoihin on tullut jotakin outoa, levotonta, hänen, joka ennen oli niin tyyni ja kirkas. Hänestä olisi ehkä voinut tulla maanviljelijä. Kuka sentään tietää — liian pehmeä käsi, liian hellä sydän.
Erikistä ei olisi ollut maanviljelijäksi. Hän on suvussa ainoa laatuaan, mistä lieneekään saanut perintönsä. Hänen kaltaistaan ei ole ketään, ei sisältä eikä päältä. Erik on pieni ja vähäpätöisen näköinen, vaaleaihoinen ja punatukkainen, kulmakarvoja ei erota ensinkään. Hän on hajamielinen, epäkäytännöllinen. Hänellä oli jo lapsena selvä päämäärä: hän rupeaa tutkimaan lintuja ja sammakkoja ja hämähäkkejä ja sammalia. Ja hän unohtui muurahaiskeon ääreen niin ettei muistanut syödä eikä juoda… Erikin luvut ovat menneet hyvin ja — hän on onnellinen. Hänen Annansa on kuin häntä varten luotu, naisylioppilas joka ihailee miestänsä, on tyytyväinen yksin hänen hajamielisyyteensäkin ja auttaa häntä — oikeammin sanoen: on auttavinaan. Anna on iloinen ja vaatimaton, kehuu käytännöllinenkin olevansa, on hyvä äiti. Anna ei aavistakaan kuinka paljon hänen kauttansa appivaarin kunnioitus uudenajan naiskasvatukseen nähden on kasvanut. Sanoissa tosin ei Louhilinnan isäntä väisty ikivanhoista väitteistään hitustakaan, alituisesti kinailee hän miniänsä kanssa, nauraa ja tekee pilaa hänen tieteellisestä lastenkasvatuksestaan. Mutta mielessään hän miltei ihailee Annaa. Kaunotar ei Anna ole, sitä olisi synti väittää, mutta hänen lapsensa ovat herttaiset, lienevätkö sitä sitten siksi, että ovat ensimmäiset jotka Louhilinnan herraa isoisäksi kutsuvat. Hauska tätä herrasväkeä joka tapauksessa on katsella kun he lapsiaan hoitavat. Sitä naurettiin suvun kesken pitkät ajat kuinka nuori isä auttoi kylvettämään pikku Ottoa. Äiti käski hänen tuoda lakanan, joka oli lämpiämässä kyökissä. Isä juoksee, tulee touhuissaan takaisin ja tuo — isoisän suuret saappaat, jotka olivat kyökissä kuivamassa.