Mahtaako missään niin kohista ja humista kuin Louhilinnan puistossa! Siellä humisee aina. Tyynelläkin. Vaikka järvi on peilinä eikä hentoisin heinäkään hievahda, käy vanhoissa puissa aina kumma kohina. Ja talvellakin, vaikka oksat ovat paljaina eikä ole ainoaakaan lehteä rapisemassa, niin puitten päällä ikäänkuin aina elää kummallinen kohina niinkuin soiden päällä liikkuu sumu. Tuo kohina tuntuu tulevan hyvin kaukaa, tulleeko maailman äärestä vaiko aikojen takaa vai mistä tullee!
Ehkä se tuleekin aikojen takaa, ehkä se onkin menneisyyden ääni, joka kertoo nuorelle kansalle. Ovathan nuo puut nähneet niin paljon, onhan niille uskottu niin paljon, vuosisatoja ovat ne korkeudestaan katselleet taloa ja maailman menoa. Ne ovat nähneet harmaantuneiden isäntävanhusten kaatuvan ja mustien arkkujen kuusikujaa myöten etenevän hautaan. Nuori isäntä on sitten tuonut taloon ylhäisen armonsa ja tanssi on tömissyt, laulu soinut ja lasit kilisseet Louhilinnan salissa. Ilo on raikunut kauas puistoon ja järvelle ja puut ovat humisseet vastaan. Kuutamoiltoina on nimiä piirretty koivujen tuoheen. Aika on kasvattanut umpeen arvet ja kaarna ja naava peittää nimet, mutta tallessa ne silti ovat. Vanha puu vanhan sukutilan puistossa on uskollinen kuin hauta. Se kätkee mitä sille on uskottu.
Salin ikkunoiden alle on aukaistu tilaa auringolle. Siellä vihannoivat nurmikot ja kukoistavat ruusut. Louhilinnassa on paljon ruusuja. Lumivalkeina ovat keskikesällä toiset pensaat, toiset purppuranpunaisina syksymmällä. Hienohipiäiset pitsipukuiset lapset leikkivät aurinkoisilla hiekkakäytävillä ja nurmilla ilakoiden niinkuin köyhänkin lapset. Piiloudutaan paksujen puunrunkojen taakse, painaudutaan tuohta vastaan ja äkkiä karataan esiin ja nauretaan ja huudetaan. Aurinkokullassa ruskettuvat pyöreät pienet posket ja käsivarret. Asetutaan kyykylleen hiekkaan, kierittelemään ja kellittelemään! Puuvanhukset ympärillä katselevat hymyillen, niinkuin vanha isoisä hymyilee lastenlapsille. Köyhä kitkijä-Leena, joka kaiken kesää kyykkii lavojen ääressä, oikaisee hetkeksi selkäänsä, kääntää silmänsä leikkiviin lapsiin ja herahtaa hymyilemään hänkin. Nuo lapset ovat suuren Louhilinnan perillisiä, onnellisia olentoja, jotka eivät puutteesta tiedä mitään. Ja kauniita ne ovat!
Mutta kuolemakin näkee heidät ilakoimassa keltaisella hiekalla ja mielistyy. Ja kuolema näkee lasten äidin, Louhilinnan onnellisen armon, jonka poski on kuin liljan lehti, sieraimet kuin simpukan läpikuultava kuori ja silmät kuin syvänsiniset lähteet. Ja senjälkeen kun kuolema on merkinnyt omansa, loppuu hymy Louhilinnasta. Tanssi pysähtyy, vieraita ei enää käy ja isäntä kävelee ankarana ja umpimielisenä pelloillaan.
Vakavuutta täytyykin olla elämässä tuollaisella suurella tilalla. Siihen vaaditaan vakavaa työtä, jos mielitään saada pellot kasvamaan ja karjan menestymään. Louhilinnan isännät ovatkin aina olleet vakavaa väkeä, ankaroita työväelleen ja ankaroita itselleen. Työtä on vaadittu, hiessä raataa torppari ja renki, totisena iskee isännän silmä saralta saralle. Maat kasvavat ja maat antavat. Metsät kohisevat koskemattomassa viileydessään. Otetaan mitä tarvitaan, loput saa kasvaa rauhassa. Turvassa elää torppari konnullaan, isän jälkeen ottaa poika, ja kartanon herrasväellä on kummilapsia joka töllissä. Maata on aina kunnioitettu, maasta on eletty, maata on vaalittu — se henki on asunut Louhilinnan isännissä ja siinä hengessä on torpparikin kasvanut. Pelto ja karja ovat elättäneet. Metsälle ei ole saanut tehdä pahaa, ei petoakaan ole saanut ilokseen tappaa. Metsää ei Louhilinnan herra myy! Tukkiyhtiöt ovat kautta rantain koettaneet lähestyä kuuluisia korpia, mutta herra on tässä suhteessa lapsellisen itsepintainen — vaikka hongat kaatuisivat vanhuuttaan, niin myydä ei niitä saa. Torpparit katsovat asioita omilla silmillään, ei heidän mieleensäkään juolahtaisi, että Louhilinnan sydänmaihin koskettaisiin: kukapa niihin menisi koskemaan, ne ovat täynnä Jumalan puita, sellaisia joihin ei mikään kirves pysty, puita jotka ovat vainojen aikuisia, joiden juurella asuu vainajien henkiä, sellaisia jotka vaeltavat ja valittavat tuulella. Vainajat eivät ole saaneet hautaa vihityssä maassa, kun ovat kuolleet sotien raivotessa…
Antelias isäntä on Otto herra, komeat pidot hän pitää kinkeripäivänä. Ei silloin ole puutetta oluesta, voit, viilit, rieskat on pöydällä ja vehnäiskahvia juotetaan niin paljon kuin vieraisiin mahtuu.
Jouluna palaa kartanon tuvassa joulupuu, jota kelpaa katsella. Joulujuhla on lasten ja äitien juhla, herra itse lukee silloin vierailleen pyhän evankeliumin ja ruokaluvut ja Kaarina neiti seisoo hänen rinnallaan ja alkaa heleällä äänellään jouluvirren.
Juhannusjuhla taas on nuorten juhla ja silloin kerääntyy koko aluskunta kalliolle Suurselän hongan alle. Pojat tekevät kokon, vanhat veneet ja tervatynnörit asetetaan päälletysten ja korkealle kohoavat loimut vuoden valoisimmassa yössä. Korkeammalle kuin yhdetkään muut kokkotulet nousevat täällä keltaiset liekit ja heleämpinä soivat laulut kuin yhdenkään muun tulen ääressä!
Niin on aina ollut, ettei yksikään kokko Suurselän rannalla ole voittanut Louhilinnan kokkoa. Hintsan kokolla rymy viime vuosina kyllä on käynyt oikeaksi markkinarymyksi. Janne poika siellä on viime aikoina ruvennut niin ylenannetuksi.
Kaarina neiti vie vanhan Jeren piiriin ja kieputellessaan häntä laulaa: "tääll' on iloa ja riemua ja täällä naitamme juodaan!" Nuoret herrat kaipaavat piiriin Miina mamsselia. Hän ei liiku paljon mihinkään, hänhän on niin kipeä. Mutta Olavi herra hyppää jo pitkin askelin halki puutarhan kukkivien nurmien eikä palaa ennenkuin saa vanhan mamsselin käsikoukkuunsa. Vanhus tutisee päällystakissaan, hän on kuiva ja keltainen, mutta kasvot loistavat hymyssä ja silmissä on kiitolliset kyyneleet. Ja herrat istuttavat hänet kiikkulaudalle ja pistävät sireenin tertun hänen rintaansa.