Ja hän kiertää rakennuksen nurkan ja tulee koivun juurelle ja kietoo käsivartensa sen ympäri. Hän painaa poskensa tuoheen ja kuuntelee kuinka naavanhetaleet ynisevät hänen korvansa juuressa ja yllä pauhaa suuri kohina koko metsästä.
Koivun oksalle hänen päänsä päällä on ajautunut lunta. Hän nousee varpailleen ja suutelee pois lumen ja kun kostea lumi kylmää hänen huuliaan, käy väristys läpi hänen ruumiinsa ja hän on kauan kuin pyörryksissä.
Kun hän silmänsä avaa, on hänen allaan, päällään, ympärillään ja sisässään suuri, harmaa, viileä laheus, rauha niin syvä, äänettömyys niin pohjaton, että hän on kuin haudan povessa. Hänelle ei ole olemassa muuta kuin hahtuvanharmaa taivas, tasainen, harmaa lumilakeus, puut jotka ripsuvat tuota suurta harmautta ja humisevat, ja hän, kasvaneena tähän kaikkeen kiinni, kuuluvana tähän pehmoisen harmaaseen lumilakeuteen.
Äkkiä valuu harmauteen keltaista valoa.
Sisällä sytytetään tulta.
Hän muistaa jo: he tahtovat riistää hänet irti täältä! Se on samaa kuin vaatia, että hän ojentaisi oikean kätensä hakattavaksi poikki. Jos häntä täältä yritetään irroittaa, niin katkeaa jotakin jonka kautta elämä valuu pois.
Hänen täytyy taistella henkensä edestä! Ajatuksia syttyy kuin kipunoita mieleen, syttyy ja sammuu. Mutta se on selvää ja varmaa, että hän jää tänne, hän kuuluu tänne! Ja tarmokkaana ja päättäväisenä, ikäänkuin uutena ihmisenä astuu hän sisään veljiensä eteen.
He ovat sytyttäneet yhden ainoan yksinäisen kynttilän keskelle kruunua ja katossa sen yläpuolella värisee kruunun suuri varjo. Gustaf kävelee kiihtyneenä edestakaisin, Erik istuu huolestuneena nojatuolissa, Olof ja Nadja keskustelevat hermostuneina. Kaarina ei sitä huomaa, hän tulee kokonaan eläen omassa asiassaan.
— Minä jään tänne!
Jos isä olisi hänet nähnyt niin hän olisi tuntenut hänet omakseen. Hän olisi ymmärtänyt, että nukkuvat voimat alkoivat valveutua. Tytön ääni kalskaa ja silmät säihkyvät, hän aikoo kuin aikookin ajaa tahtonsa läpi.