Käly, komea Nadja rouva, pysähtyy keskellä lausettaan, keikauttaa päätä, jää katselemaan ja mittaa Kaarinaa kantapäästä kiireeseen asti.
— Kas, kas… pieni Karin… en laisinkaan tunne pientä Karinia.
Hän on aina ollut niin kiltti ja taipuvainen, eihän hänellä mitään omaa tahtoa ole ollutkaan. Vasta eilen hän kiitollisena otti kälynsä kädestä joka vaatekappaleen. Sama käsivarrenpaksuinen palmikko valuu vielä alas selkää, sama lumivuokon nukka peittää hänen poskeaan — mutta kasvoissa on outo uppiniskaisuus!
— Kuule nyt, lapsukaiseni, yrittää Nadja leikkiä lyöden, — me olemme täällä päättäneet, että talo myydään…
— Sitä ei myydä.
— … ja sinä tulet Pietariin ja…
— Minä jään tänne…
— Oo… vai niin! Ei, sinä et hautaa nuoruuttasi tänne. Sinä maistat elämää. Meillä pidetään hauskaa meillä, ei meillä tule ikävä. Ja katso — talo ei ole sinun yksin, se on myöskin veljiesi. Ei kukaan ole niin hullu, että säilyttää pääomaa korkoa kasvamatta. Sinä et hoida Louhilinnaa niin, että se tuottaisi korkoa.
— Bergstedt auttaa minua. Ja Heikkilä… isä luotti Heikkilään. Me hoidamme Louhilinnaa niin hyvin…
Kaarinan piirteet pehmenevät ja hänen hätääntyneet silmänsä harhailevat veljestä toiseen. Hänen äänensä rukoilee.