— Meidän syntymäkotiimme… Tuossa äiti soitteli… muistatteko kuinka me tanssimme… Isä rupesi rakentamaan suurta rakennusta… hän ajatteli, että asutaan täällä kauan. Hän ei ikinä olisi antanut myydä… Minä jään tänne — saanhan!
Olof astuu hänen luokseen, kyyneleet silmissä, ja laskee lujat, suuret kätensä hänen olkapäilleen.
— Sinä ihana sisko, niin, sinä jäät tänne! Tätä ei myydä —
Gustafilta pääsee tukahdutettu parahdus. Hän käy molemmin käsin kiinni päälakeensa ja karkaa ulos huoneesta, horjuen kuin humalassa.
Nadja katsahtaa hänen jälkeensä, silmissä väkevämmän halveksintaa heikompaa kohtaan. Sitten alkaa hän taasen kahista edestakaisin. Hänen varjonsa liikkuu suurena möhkäleenä vaalealla seinällä. Kun hän tulee kruunun alle, hyppii huulilla iva ja pilkka ja silmät kipinöivät.
Olof ja Kaarina seisovat sylitysten ja tuijottavat oveen, jonka heidän vanhin veljensä vasta sulki.
— Mikä hänelle tuli? sanoo Olof ikäänkuin itsekseen.
Nadja kohauttaa olkapäitään ja jatkaa kävelyään.
— Jäätkö sinä minun kanssani? kuiskaa Kaarina veljelleen ja etsii hänen uskollisia silmiään.
— Niin, katso… minun lukuni ovat vielä kesken. Mutta minä käyn usein sinua tervehtimässä. Mikä kumma Gustafille tuli?