Hän ottaa kädet siskonsa olkapäiltä ja menee Gustafin perässä. Kaarina jää tuijottamaan eteensä kattokruunun alle.
Niin, niin, hänen täytyy jäädä tänne yksin. Hän jää mielellään. Puut, maat, hanget, tuulet — hän omistaa ne kaikki aivan yksin!
Nadja rouva on seisahtunut hänen eteensä. Kaunis hän on: vaaleat hiukset sädekehänä ympäri valkoisen otsan, kulmakarvat kuin mustalla liidulla vedetyt, sieraimet väräjävät ja läpikuultavat, huulet kuin punainen haava, hartiat pyöreät, kädet maidonkarvaiset, kynnet punertavat, tasaiset ja suippokärkiset — mutta kuinka hän onkin niin peloittavan vieras!
— Sinä et suostu myymään taloa, puhuu hän sihisten ja silmissä palaa tulikiven karva, — mutta mitä sanot, jos veljesi ampuu kuulan rintaansa — hahhahhah, pieni Karin!
Kaarina käy kiinni tuolin selustaan.
— Mitä sinä tarkoitat? En…
— Mitä sanon, aivan yksinkertaisesti…
— Mutta eihän se ole mahdollista! Kuinka sinä…
Nadjan nauru lyö häneltä sanat poikki. Kuinka kamalasti hän nauraa…!
— Mahdollista, mahdollista! Mitä sinä tiedät elämästä, sinä! Luuletko että isäsi nukkuu rauhassa, jos hänen vanhin poikansa surmaa itsensä?