Pehtori on Louhilinnassa entinen, työväki entinen — luulisi töiden luistavan entiseen tapaan. Mutta työntekoon on tullut jotakin uutta. Kellon soitua lähtevät miehet ruokasijoiltaan aivan toisella tavalla kuin ennen. He hyppäävät kuormansa päälle ja alas kuormaltaan aivan toisella tavalla, kirves liikkuu toisin, talikko heiluu toisin. Kuormat ovat kutistuneet puoleen entistä kokoaan. Kaikessa, niin hyvin suuressa kuin pienessä on tapahtunut muutos: jonkinlainen höltyminen.
Ja lisäksi on kaikki ikäänkuin suojaa vailla. Lehmien selät ovat käyneet takkuisemmiksi, hevoset kulkevat korvat lysyssä, rengit repivät suupielistä ja tempovat ohjaksista. Isännän silmä on poissa. Vanha pehtori ei jaksa komentaa joka rautaseivästä paikoilleen eikä joka silaa paikatuksi. Siat pääsevät joskus etupihaan ja kuluu hyvän aikaa ennenkuin tytöt tulevat ajamaan ne pois.
— Ahah, jopas kuuluu hoilotus Louhilinnankin raiteilta!
— Kuuluvat jo lyövän korttia tuvassa!
— Sanovat lehmien vähentäneen niin, ettei meijeriin enää mene kuin neljättä sataa litraa päivässä.
Miksi tästä pitäjällä puhutaan vahingoniloin? Louhilinnan herra ei koskaan ole tehnyt kenellekään vääryyttä — miksi hänen elämäntyönsä alenemisesta iloitaan? Häntä on elinaikana kunnioitettu ja kumarrettu, hänen suosiotaan on etsitty. Mutta hän on ollut monen pitäjän mahtavin mies, hän on Louhilinnassaan elänyt yksinään ja ylpeästi, ei ole ollut hyvä tulla häntä likelle… Sellaista miestä tekee mieli nujertaa, vaikkapa kuolemankin jälkeen.
Ja Karin eli Kaarina, tuo viileä kaunotar, joka aina on ollut niinkuin hänen isänsäkin — saapa nyt nähdä eikö hän mahda ruveta taipumaan muiden pitäjäläisten seuraan, eikö hänen mahda ruveta tulemaan ikävä. Hän on aina ollut kuin lasista: älä tule likelle, minä menen rikki! Mitä hän mahtaa luulla olevansa! Ei hän ole edes koulua käynyt, kotiopetusta hiukkasen saanut, ranskaa hiukkasen puhuu. Kaarina on ikävä ihminen, päättelevät tytöt keskenään, kylmä ja kankea. Kruununvoudin Astrid, joka on jonkin verran vanhempi Kaarinaa ja jonka kanssa sentään on ollut senverran suhdetta, että on vaihdettu jokin kirje, palaa Genevestä, pensionaatista ja lähtee tervehtimään Kaarinaa.
Astrid heltyy itkemään sedän kuolemaa, talo on nyt niin kolkko, niin yksinäinen. Setä, joka aina oli niin herttainen! Kaarinan silmään ei tule kyyneltä. Hän katselee jonnekin kauas pois ja hymyilee. Hymyilee! Hyvä Jumala, näkeekö hän isänsä, puhuuko hänen kanssaan? Astridia ihan peloittaa.
Astrid viipyy kaksi päivää ja kaksi yötä. Kaarina aikoo panna hänet vierashuoneeseen nukkumaan.
— Emmekö nyt nukkuisi yhdessä, sinun kamarissasi, pyytää Astrid.