Kaarina muuttaa hänen kanssaan vieraskamariin. Omaan huoneeseensa ei hän häntä ota.
Astrid kertoo ulkomaanmatkaltaan. Kaarina kuuntelee ja kysyy silloin tällöin jotakin.
— Eikö sinun tekisi mieli ulkomaille? Oi, kyllä siellä on ihanaa.
Sinun pitäisi lähteä…
— Ei minun ole koskaan tehnyt mieli ulkomaille.
Astrid avaa hänelle sydämensä, kertoo hänestä, jonka kanssa he seisoivat Rousseaun saarella ja katselivat mustia ja valkoisia joutsenia sinisessä vedessä. Hänen täytyi niin äkkiä matkustaa, hänen isänsä sairastui. Mutta hän tulee pian tänne… tänne, tänne, heille…
Kaarina ei hiivi ystävättärensä viereen, ei kiedo käsivarttaan hänen kaulaansa, ei ilmaise hänelle omaa salaisuuttaan. Astrid odottaa jotakin sellaista ja käy surulliseksi. Vihdoin hän kysyy eikö Kaarinalla ole mitään sanomista hänelle. Hän on hänestä aina niin paljon pitänyt. Ei ole, mitäpä hänellä olisi! Ja Kaarina vain punastuu ja silmät painuvat näkymättömiin.
Ei, Kaarina on auttamattoman ikävä, kuiva ja ylpeä! päättelevät pitäjän tytöt. Kun ei hän Astridillekaan mitään puhunut. Ja Astrid on kumminkin kymmenen kertaa hienompi tyttö kuin hän. Tulee todella olemaan hauskaa nähdä miten kauan hän yksinäisyydessään viihtyy! Kuinka hän mahtaa aikansa kuluttaa? Käy navetassa, tallissa, aitoissa ja puodeissa, seurustelee piikain kanssa ja koluaa kaikki töllit, ja kun tahdotaan pitää oikein hauskaa, niin keitetään kahvia ja kutsutaan pehtori sisään juomaan. Hahhahhah! erinomaisen hauskaa!
Kaarina on ollut kaikkien tölliläisten suosikki ja siunattu, mutta niin pian kuin hän rupeaa pitämään taloa, lakkaa hän olemasta sitä samalla tavalla kuin ennen. Hän nuhtelee kerran Jokelan poikaa, kun poika ajaessaan kuormaa, hankaa rikki nuoren puunkyljen. Se on viimeisiä isän istuttamia puita ja Kaarina kiihtyy, kun näkee kuorman vahingoittavan puuta. Siitä se alkaa. Kaikki tietävät Jokelan Matin häijy luontoiseksi pojaksi. Herran eläessä ei hän koskaan tullut päivätyöhön, hän ei vielä ole edes täysi mieskään. Mutta nyt hänet lähetetään ja hän levittää huhua, että neiti häntä löi. Kukaan ei usko kaikkea mitä hän sanoo, mutta hänen puheensa vaikuttaa kuitenkin jotakin.
Kaarina ei tästä tiedä enempää kuin hän huomaa muutakaan. Pehtori näkee ja kuulee kaikki. Hänen verensä kiehuu kun hän näkee torpparinrengin pysäyttävän kuormansa tyynessä rauhassa sytyttääkseen piippunsa, tai vastamäessä nousevan kuorman päälle. Parihevosten siiat ovat rasvattavat — hän muistuttaa siitä tallirengille kerran, toisen kerran. Kolmannella kerralla hän sanoo kovasti. Mies heilauttaa päätään ja huomauttaa olkansa takaa, että kyllä hän sen muistaa ja kyllä hän sen tekee jahka tästä ennättää… Eläinlääkäri on käynyt talossa, hänen hevoselleen on isojen portaiden eteen tuotu heinätukko ja se on seuraavana aamuna vielä siinä. Tallipoika kävelee vihellellen kyökistä navettaan — pehtori naputtaa ruutuun ja käskee korjata pois heinät. Mutta suuruksen jälkeen ovat heinät yhä siinä. Silloin ottaa pehtori itse haravan ja korjaa pois heinät. Hän ei tahdo, että Kaarina neiti niitä näkisi. Hän koettaa yksin kantaa niin paljon kuin suinkin, hän pui nyrkkiä taskussaan ja nielee harmit. Yhden ainoan kerran on hän sanonut: minä olen käynyt vanhaksi, neidin täytyy hankkia tänne toinen. Mutta silloin tuli neiti niin surulliseksi ja pyysi niin kauniisti, ettei pehtorilla enää ollut sydäntä sitä toistaa. Hän ei voi jättää neitiä vaikka siihen paikkaan nääntyisi. Ja hän nääntyy, sillä tätä menoa ei hän jaksa kestää, varsinkin kun se vain pahenemistaan pahenee.
Kaarina on todella säästynyt huolilta. Hänen talvensa kuluu yksinäisesti, mutta se on onnellinen. Hän elää omaa elämäänsä, hengessä isä yhä on hänen luonaan ja äitikin paljon enemmän kuin ennen. Harva se päivä, jolloin ei hän kävisi hautausmaalla. Hän sitoo sinne kauneimmat havunsa, hänellä on oma pieni lapionsa, jota hän säilyttää kiviaidan kolossa ja jolla hän hoitaa hautaa. Suurten pyryjen jälkeen on renki auttamassa, mutta sitten hän saa palata portille hevosen luo ja Kaarina jää yksin. Hän polvistuu hankeen ja painuu havuihin. Ja hän näkee maan poveen asti, näkee isän mustan arkun kukkien keskellä, näkee kulman äidin arkkua: jäätyneiden hiekkakokkareiden joukosta paistaa lahoava, mullankarvainen arkunkulma. Kaarinan jäätyneet kukkaset litistyivät arkkujen väliin.