Hautausmaan puut humisevat, tästä kulmasta avautuu silmälle valkoinen etäisyys ja sen reunassa tumma metsänlaita. Kaarinan mieli painuu poppelien huminaan ja valkoisiin kaukaisuuksiin… Ja on kesä ja aamu on kirkas ja vesi sininen. Ja puitten lehvät välähtelevät tuulessa ja ulapan pohja, siellä kaukana, on kuin sinistä utua vain. Veden pinnalla liukuu vene: isä on airoissa ja äiti pitää perää ja valkoinen vene on purppuranpunaisilla ruusuilla koristettu… Kun silmän avaa, ovat edessä haudan havut, lumen peitossa, ja syvällä niiden alla arkut rinnan, toinen uusi ja musta, toinen lahoava, mullankarvainen. Ja ympärillä pyöristyy kumpuja, toinen toisensa vieressä, ja ristejä puoleksi lumen peitossa. Kaarinan kyyneleet valuvat suolaisina, kaipaus sekä hivelee että kalvaa. Kirpeä viima käy kasvoihin, taivaalle on tullut kylmä, keltainen viiru. Palelee.

Toisinaan, kun ilma on lauha ja lumi lankeaa suurina hahtuvina, on hän hautausmaalla hämärissä. Hiljaa kulkee hän ristien joukossa, pehmoinen huivi valuen kasvoille, miltei silmäripsiin asti. Hän liikkuu hellävaroen, niinkuin ennen kun isä nukkui ja hän hiiviskeli oven takana kuuntelemassa hänen hengitystään. Hiljaa asettuvat hahtuvat poppelien paljaille käsivarsille ja mäntyjen mustanpuhuviin ripsuihin. Hahtuvat valuvat kalseille rautaseppeleille, joita rikkaat ovat ripustaneet kivilleen, ne laukeavat köyhien lahoaville risteille, valuvat tytön päälaelle ja hartioille ja peittävät heti jäljet ja kun hän vihdoin vaipuu läheisimpiensä haudalle, tulevat hahtuvat suurena villaisena vaippana ja käärivät hänet umpihuppuun, eikä kohta enää tiedä mikä on hautakumpua, mikä tyttöä, joka vielä elää ja kuuluu maailmaan. Sillä alhaalla on kaikki pehmoista ja valkeaa ja ylhäällä on kaikki samalla tavalla pehmoista ja valkeaa ja taivaan ja maan välillä putoilevat tuhannen tuhannet lumihahtuvat. Kuolleet nukkuvat ja peittyvät lumeen, kuolleilla on rauha…

Välistä tulee Kaarina haudalta hartaana, kirkastuneena kuin ehtoollispöydän äärestä. Hän paljastaa silloin päänsä ja hengittää ilman sineä keuhkot auki, huulet auki, sieraimet levällään. Ilma loistaa ja lemuaa. Mäntyjen, poppelien ja hautojen varjot valuvat sinisinä maaliskuun hangille, hankien pinta on välkkyvillä hileillä.

Muuten kuluu Kaarinan päivä pienissä, näkymättömissä askareissa kotona. Isänsä huoneesta, salista ja omasta huoneestaan pyyhkii hän itse tomut, hän hoitaa kasvit. Ja sitten hän käy tallissa ja navetassa. Hevoset tuntevat hänet, muutkin kuin parihevoset ja Troll, hänen musta ratsastushevosensa. Kun tallin oven avaa ja viisi, kuusi hevosta yhtaikaa hirnua helistää vastaan, niin siitä täytyy tulla niin iloiseksi, että tekisi mieli huutaa ja ilakoida. Kaarinalla on mukana leipää ja sokeria. Parihevoset ja Troll ovat tottuneet sokeriin, muut saavat leipää. Kaikki päät ovat käännyksissä häneen päin, kun hän murskaa kovaa leipää kaidepuuta vasten. Hevosilla on kauniit, syvät silmät ja ne ovat hyvin viisaat.

Tallin edustalla hyppää Hektor vastaan. Kun Kaarina taipuu ottamaan hangesta lunta käsiinsä, jotka ovat vähän tahriutuneet, laukkaa koira hankeen, ottaa suun täyteen lunta, viskaa sitä ympärilleen ja haukkuu ja tahtoo kaikin tavoin Kaarinaa kanssaan leikkimään. Niin niin, kaunis Hektor, täytyyhän jonkun hänenkin kanssaan leikitellä ja kenenkäs sitten jollei Kaarinan! Lähdetään nyt sitten! Niin, niin, suuhun suuri seiväs ja Kaarinan käsi toiseen päähän seivästä… Hää… hää… kuinka tämä on hauskaa! Noin, korkeaan hankeen… Huu, nurin närin ja huiskin haiskin. Ja molemmat kömpivät takaisin tielle ja ravistavat lunta turkistaan, Kaarina nauraa ja Hektor nauraa, kieli pitkällä suusta.

Navetassa vallitsee toimelias elämä, kun heinät tulla pölyävät alas parvelta, kun pitkät sarvirivit nousevat, laskevat, kiemurtelevat ja kaareutuvat ja toistasataa kurkkua nielee, ammuu ja anoo. Tyttöjä tuskin näkyy suurten heinäsylysten takaa ja heidän kulkiessaan pitkin pöytää, tihenee sarvikuja ja kytkyeitten helistessä narskavat heinät hampaissa.

Navettatytöt ovat hyvin hauskat — pehtori ei ole heihin oikein tyytyväinen, mutta Kaarina pitää heistä.

Manta on kauan ollut talossa. Hän on suuri ja roteva eikä ensinkään kaunis. Hänen liikkeensä ovat tuimat ja kulmikkaat, mutta voimia hänellä on kuin miehellä. Oikeastaan hän onkin enemmän miehen kaltainen kuin naisen. Hän puhua hölöttää kovalla äänellä ja kiroaa, kun suuttuu, niin raa'asti, että tekee mieli paeta kuulemasta. Kerrankin oli sonni päässyt irti ja silloin Mantan käsissä paukkui ja kolisi kaikki mikä eteen sattui. Kenenkään ei ollut hyvä joutua lähettyville. Kaarina pakeni ja päästyään oven taakse nauroi katketakseen. Sillä Manta oli hyvin hullunkurisen näköinen: hän puhkui, sylki ja potki. Mutta lehmiä ei hän lyönyt. Hän ei koskaan löisi lehmiä. Hän rakastaa niitä enemmän kuin mitään muuta, ne ovat kaikki hänen pikku kultujaan ja hän vain halailee ja silittelee niitä. Juuri sentähden Mantaa niin kauan on pidetty Louhilinnassa. Hän on ehkä hiukan hullu. Häntä täytyy kohdella hyvyydellä ja jos häntä kehuu, luistaa työ ilolla ja riemulla. Mutta jos häntä toruu, käy hän raa'aksi ja mahdottomaksi. Kahvi on hänen paras herkkunsa, sillä huuhtelee hän alas kaikki harmit.

Iso-Mari on terve, iloinen ihminen, hän nauraa niin että navetta raikuu ja riitelee alituisesti Mantan kanssa. Marilla on lapsi, se on nyt jo iso tyttö, ja Mari hyppää yökaudet poissa. Hän ei uskaltanut herran eläissä, mutta nyt on hän taas ruvennut. Manta käy säännöllisesti joka toinen pyhä kirkossa, oli sitten päivänpaiste tai pyry. Iso-Mari hankkii hänkin kirkkoon vuoronperään Mantan kanssa, rapsii silloin kokoon mitä ylleen saa, mutta ei mene sisään ennenkuin kuulutusten ajaksi, saarnan ajan istuu poikien kanssa kellotapulin rappusilla. Iso-Mari on hyvä työihminen ja herra on sentähden pitänyt häntä. Kaksi vuotta hän jo on ollut talossa, nauttien hyvää palkkaa. Ja siivosti on Ison-Marin täytynyt käyttäytyä, muuta ei ole uskaltanut. Mutta nyt herran kuoleman jälkeen hän on muuttunut. Manta kiroaa ja noituu, että hän ei vain ole sen ylenannetun kanssa tätä vuotta loppuun asti.

Iita on pieni, pyöreäkasvoinen, hiljainen ihminen, vähän hidas, mutta uskollinen. Hän on siitä hyvä, ettei hän vastusta kun Manta riehuu, vaan antaa pyryilman mennä ohitse. Joskus hiljaisuudessa hän yksinään itkee. Hänellä on hänelläkin lapsi, se on hänen äitinsä luona, se on vielä pieni.