Eikä hyvään aikaan kuulu muuta kuin rukkien hyrinä, räiskinä liedestä ja tuulen meno ulkona.
— Miksi honka kenraalin tappoi? kysyy vihdoin pieni piikanen rukkinsa äärestä, silmät jäykkinä päässä ja posket valkoisina.
Jere ei heti vastaa.
— Kuka sitä tietää, mitä Se milloinkin tarkoittaa ja mitä Se panee puunsa tahtomaan.
Jere saa lisää viinaa ja käy suulaammaksi. Jumalan puita, kertoo hän kuiskaamalla, ovat kuusi jääkellarin luona, tämä honka ja koivu rouvavainajan kamarin ikkunan alla. Ja niitä on vielä muitakin Louhilinnan metsissä. Näihin puihin ei mikään kirves pysty. Ne ovat ikuisia puita. Ne ovat Sen puita…
— Entä jos kenraalivainaja oli Sen suututtanut…?
— Kenraalivainaja oli hyvä herra. Ei hän sitä…
— Kenraalivainaja oli hyvä herra, kuuluu kuin kaikuna toisesta päästä tupaa, missä naiset istuvat rukkiensa ääressä. Kitkijä-Leena sieltä puhuu, hän on nähnyt kenraalin ajat, hän on yhtä vanha talossa kuin Jerekin.
Mutta Leena on koko ikänsä ollut paljon parempi saamaan käsistään irti työtä kuin Jere. Hän pitää yhä vieläkin tuvan puhtaana ja ansaitsee kehruulla sekä leivät että särpimet. Ja kesäisin kitkee hän miltei yksinään Louhilinnan suuren vihannestarhan. Jere puolestaan on kyllä ollut hoitelevinaan kalanpyydyksiä, mutta enimmäkseen on hän loikoillut pankolla ja herrastellut kirkonmäellä Louhilinnan sotaherrojen vanhoissa vaatteissa. Herrat ovat aina lähettäneet hänelle univormunsa — joitakin tähtiä vain on otettu pois olkapäiltä ja rintapielistä, ja sitten on Jere taasen saanut lähteä kylälle kehumaan ystäviään, sotaherroja. Ennen nuorempana, kun hän univormussaan ilmestyi kirkonmäelle, kysyi moni pitkämatkainen kirkkomies kirkonkylätuttavaltaan, kuka tuo sotaherra onkaan — on kai kartanon herroja? Ei, ei ole kuin kartanon kalamies, kertoi kirkonkylätuttava.
Ja nyt on kalamiehestä tullut ruotivaivainen, joka viinatilkasta kertoo nuorille vanhoja asioita.