— Kenraalivainajan äiti — mitä hienoa sukua lienee ollutkaan, Ruotsista asti — oli kerran määrännyt koivun ikkunansa alta kaadettavaksi. Käki kukkui siinä nimittäin kaiket päivät ja keväiset yöt ja armo luuli sen tietävän onnettomuutta. Pantiin sitten eräs Matti niminen mies kaatamaan koivua, ja armo itse seisoi ikkunassa ja käki lensi silloinkin juuri koivun latvasta. Ja armo oli nauranut ja sanonut, että jopas kukuit viimeisen kerran. Mutta samassa kun Matti iski kirveensä puuhun, singahti terä kuin mikäkin lastu vain ilmaan ja sattui ikkunaan ja putosi siitä maahan — olisikin osunut ruutu auki olemaan, niin armon otsaan olisi iskenyt. Mutta käki sai sitten rauhassa kukkua koivussa ja siinä se ensi kesänäkin kukkuu, ja kukkuu aina. Ne ovat kuin ovatkin sellaisia puita, ettei kirves niihin pysty.
Ovi lentää samassa auki ja Miina mamsseli, Louhilinnan taloudenhoitajatar astuu tupaan. Hän on vanha, myssypää nainen, laiha ja kivulloinen, mutta sitkeä, uskollinen ja teräväsilmäinen. Joka aamu hän ehtii tarkastaa tuvan, että se on laastu nurkkia myöten ja näin illansuussa hän usein tulee katsomaan, että tytöt kehräävät ja kehräävät huolellisesti, jotta kangas tulisi tasaista. Kun Miina mamsseli tulee, piiloittavat pojat viinapullonsa ja Jere vaikenee. Miina mamsseli on jumalaapelkääväinen nainen ja kätkee visusti kaikki perhesalaisuudet. Hänen suustaan ei kuule ainoaakaan turhaa sanaa. Ääneti tulee hän nytkin, harmaa huppuliina olkapäillä, avainkimppu hiljaa helisten vyöllä, suuntaa askeleensa takkavalkean ohi, naisten nurkkaan ja painuu rukkien rullia tarkastamaan. Hän on harmaa ja hiljainen, hän on ankara ja oikeudenmukainen, hän liikkuu tyynesti, mutta ehtii kaikkialle.
Itkeekö joku porstuassa — vai tuuliko vinkuu?
Joku miehistä menee ja raoittaa ovea sen verran kuin kissalle. Pieni sinertävä käsi tulee näkyviin ja heti perässä lapsi.
Kaarina…! Louhilinnan ainoa tytär! Kaarina!
— Hyvää iltaa! sanoo lapsi arasti, mutta juoksee samassa lieden ääreen, rupeaa siinä hyppimään ja varistelemaan lumiräntää pellavanheleistä hiuksistaan ja hieroo käsiään ja nauraa Miina mamsselin pelästykselle. — Ei Kaarinan ole kylmä. On jo ihan lämmin.
Lapsen mukana välähtää tupaan kuin leiskuva ilo. Vanha mamsseli hieroo lieden ääressä hänen hartioitaan, laskee käden hänen päälaelleen ja ravistaa vakavana päätään.
— Ei saa… tällaisessa ilmassa! Mitä pappa sanoisi!
— Kaarinan tuli ikävä!
— No niin, ole siinä nyt, minä käyn vain katsomassa kangasta.