Viikon ovat Olof ja Greta Louhilinnassa. He leikkivät kuin lapset, he riemuitsevat joka vasusta, jonka tapaavat tiepuolessa, he kuljettavat kaiken maailman kerjäläislapset ja vanhat mummot Louhilinnaan juomaan kahvia. Greta nukkuu Kaarinan kanssa ja he juttelevat yökaudet. Nimittäin Greta kertoo kuinka hän ja Olof löysivät toisensa ja Kaarina kertoo rakastuneelle morsiamelle Olofista mitä ikinä muistaa. Greta ahmii herkkuina kaikki pienetkin tapaukset. Hänen pitää saada nähdä kaikki paikat. Hautausmaalla he toki käyvät useammankin kerran, mutta sitten — niin, ei voi paljon missään liikkua, kun kaikki on lumen alla. Mutta ensi kesänä he tulevat — silloin he jo ovat naimisissa! Se ihmeellinen vanha honka, se hänen kumminkin täytyy nähdä, hänen täytyy käydä sitä tervehtimässä. Olof on kertonut siitä niin paljon — ettei se vaan alkaisi häntä vainota. Ja Greta nauraa omia sanojaan, mutta mielen pohjalla on sittenkin pieni, taikauskoinen pelko. Niin, niin, hänellä on todellinen rakkauden jano, hänen täytyy päästä kaikkien suosioon täällä ihanassa Louhilinnassa! Hänen täytyy tietää, että vanha Miina ja Anna, jotka niin monta kertaa ovat sylissään kantaneet hänen Olofiansa, pitävät Olofin morsiamesta. Hänen täytyy tietää, että kaikki nuo hienot herrat ja naiset salin seinillä tunnustavat hänet suvun jäseneksi — ei hän ole mitään aatelia! Olisivatkohan Olofin isä ja äiti hänestä pitäneet? Se on niin kauheaa, että he ovat kuolleet, molemmat poissa!
Olof on luvannut jättää hänet joksikin aikaa Kaarinan seuraksi ja Greta pysyy miehuullisena kunnes viimeinen päivä tulee. Silloin on hänen rohkeutensa ihan lamassa eikä kenelläkään olisi sydäntä erottaa kihlatuita.
Kaarina on taasen yksin Louhilinnassa. Oikeastaan hän nauttii suuresta, hiljaisesta yksinäisyydestään.
Yhtenä päivänä tulee taloon outo vieras. Hän sitoo hevosensa aidan taakse ja Hektor haukkuu häntä niin, että Kaarinan täytyy lyödä ruutuun estääkseen sitä käymästä kiinni. Vieraalla on korkeavartiset saappaat, lyhyt harmaa leukaan asti napitettu takki. Hän on terve ja tanakka, kävelee touhuten ja huiskuttaa keppiään. Kun Louhilinnan neiti astuu hänen eteensä, tapaa hän hänet polttamassa paperossia — eikä hän vähääkään hätäydy, vaikka omin lupinsa on ruvennut tupakoimaan. Hänellä on pyöreät, rokonarpiset kasvot, pienet silmät, pysty valkoinen tukka, kulmakarvoja ei näy ensinkään. Hän tulee Kaarinaa vastaan tutunomaisesti ikäänkuin olisi hänet lapsuudesta tuntenut, ja esittelee itsensä herra Mäkirinteenä.
Kaarinassa herää outo tunne, jonkinlainen vastenmielisyys ja ylpeä ynseys.
Herra Mäkirinne laskee paperossin ikkunalaudalle ja käy sylkilaatikolla.
— Seikka on sellainen, alkaa hän sitten, — että minä tulen suuren tukkiyhtiön puolesta kysymään eikö neiti möisi meille metsää. Me maksetaan hyvästä tavarasta hyvä hinta.
Kaarina on vetäytynyt kuoreensa ja puhuu niska kenossa.
— Meillä ei laisinkaan ole aikomus myydä metsää…
— Mutta tietääkös neiti kuinka kauan puu kasvaa ja miten sitten käy kun puu lakkaa kasvamasta? Seikka on sellainen, että sitten puu alkaa mädätä ja teidän metsissä on paljon sellaisia puita, jotka mätänevät ja ovat mädäntyneet jo vuosikausia. Tänään niistä vielä voi saada hyvän hinnan — huomenna ei huoli kukaan.