Mikä hänen on, pelkääkö hän? Heikkiläänhän hän vain menee. Hän on ollut siellä kymmeniä kertoja. Joka puu tien vieressä on tuttu, näiltä rinteiltä on hän poiminut kesän ensi mansikat ja syksyn punaiset puolat. Vanha emäntä sairasti kauan, silloin hän kävi Heikkilässä joka päivä. Sairas odotti hänen tulonsa hetkeä ja hänen jalkansa tulivat kuin siivekkäiksi, kun hän riensi odottavan luo. Kaksi morsianta on hän jo Heikkilässä puettanut, molemmat leikkitoverinsa Marjan ja Hannan. Ja Marjan lapsen kumminakin hän on Heikkilässä ollut, tuo pieni tyttö on hänen kaimansa. Miksi nyt tuntuu niin oudolta kulkea tätä tuttua tietä?
Heikkilä on Louhilinnan suurimpia torppia ja likin naapuri. Se on oikeastaan kartanon tiellä, viljelykset olisivat olleet yhdistettävät taloon, mutta Heikkilää pitää jo kolmas miespolvi samaa sukua eikä isäntä ole tahtonut kajota heidän vanhoihin oikeuksiinsa.
Heikkiläiset ovat harvinaisen kauniita ihmisiä, kookkaita ja terveitä. Herrasväet tavallisesti tiedustelivat mistä he ovat kotoisin, ovatko todella suomalaisia. Vanha vaari vastaa, että hänen isänsä isä jo oli tässä torpassa, mutta hänen äitinsä puolella on ollut joku kulkeva taalalainen tyttö, joka teki hiustöitä ja kaupitteli niitä. Sieltä kauneus ja komeakasvuisuus siis on kotoisin! päättelevät herrasväet.
Heikkiläiset ovat harvinaisen hellästi kiintyneet toisiinsa. Suuri ilo vallitsee joka kerta kun uusi lapsi syntyy, vaikka perhe jo on niin lukuisa. Eivätkä lapset kasvettuaan lähde maailmalle, vaan tyttäretkin tuovat miehensä Heikkilään.
Joili kyllä on poissa. Herra-vainaja kustansi hänet maanviljelyskouluun, jotta hän saisi oppia ja tulisi hoitamaan torppaa oikein uudenaikaisesti. Ei Joili tullut, kaupunkiin hän läksi. Ja se on ollut kotiväen suuri suru. Isä ei ole tahtonut jaksaa sitä kantaa, hänelle kun Joili aina on ollut ainoa poika ja silmäterä.
Mutta nyt on Joili palannut, palannut muuttuneena. Hän on asettunut kaupunkiin ja tulee sieltä vain opettamaan kotiseutunsa kansaa. Kaarinan sydän lyö oudosti, kun hän Joilia ajattelee. Joililla on nyt kravatti kaulassa — kuinka hauska hän oli entisissä vaatteissaan, jotka sisaret olivat kutoneet! Hän on nyt tullut herraksi. Kaarina ei ensinkään voi kuvitella mimmoiselta hän mahtaa näyttää. Heikkiläiset ovat hänestä aina olleet aitojen maalaisten perikuvia ja isä piti heitä maalaistyöntekijöiden ihanteina. Heikkilän vaari oli raatajien raataja, ja on vieläkin, vaikka on kahdeksankymmenen vanha! Hän leikkaa vielä ruistingin nuorten kanssa kilpaa ja kävelee joka sunnuntai jalan kirkkoon. Hän on kaunis katsella, tuo jalopiirteinen, puhdasihoinen, sarkatakkiin puettu mies, valkoiset hiukset tasalatvaisiksi leikattuina, kasvoilla tyyneys ja silmissä kirkkaus, jonka vain sisällinen rauha antaa. Kaarinan mieleen johtuu vanhan emännän hautajaispäivä — silloin oli vaari lamassa. He astuivat käsi kädessä, vaari ja Kaarina. Vaarin käsi vapisi ja hän turvautui Kaarinaan kuin lapsi. Mutta ei tätä heikkoutta kauan kestänyt.
Joili kantaa nimeään isoisän mukaan ja isoisä sen kai on saanut profeetta Joelilta. Joili on muutenkin isoisänsä näköinen.
Joili herrana? Miksei sitten? Helpompi elää herrana, miksei hän soisi sitä Joilille. Mitä kummaa hän sitä suree? Tämä on hullua?
Ja hän astuu lopputien nopeammin, nousee reippaasti porstuan kynnykselle, hyväilee Vahtia ja törmää ovesta vastatusten Marjan kanssa, joka on kuullut koiran haukunnan ja tullut katsomaan mikä on.
— Neitihän täällä on! Neiti kulta! Kun tässä juuri puhuttiin, ettei neiti ensinkään ole käynyt, ei ristitytärtäänkään katsomassa.