— Joili on hyvin muuttunut, hän on nyt herra, kaulassa punainen kravatti.
— Joili on sittenkin Joili! hymähtää Kaarina.
Ja hän muistaa kaukaisen kesän — oli hyvin kuuma, käytiin uimassa monta kertaa päivässä. Pojat uivat silloinkin ja pienemmät lapset pulikoivat rannassa. Kaarina oli juossut laiturille ja putosi äkkisyvään. Joili oli likinnä, ui paikalle ja saattoi lapsen maihin. Ei Kaarina tapauksesta muuta muista kuin että Hannaa, hänen hoitajaansa, toruttiin kovasti ja hänet pantiin pois palveluksesta. Kaarina oli häneen kiintynyt ja itki. Mutta isä pani silloin Joilille rahaa pankkiin, että hän suureksi tultuaan saisi ne.
Ja Joilia ajatellessa nousee Kaarinan silmiin kokkokallio — Joilin ääni siellä aina on soinut täyteläisimpänä. Kyllä hän Joilin kanssa sopii!
Ja vanha pehtori lähtee rauhoittuneempana toimiinsa, mutta Kaarina jää mietteisiin.
Onko pelaaminen niin vaarallista? Hän muistaa nyt, että hän on kuullut puhuttavan suurista, ulkomaalaisista pelihelveteistä. Mutta ei hän käsitä, että niitä oikeastaan olisi olemassa. Tai ovat ne sitten jossakin hyvin kaukana.
Isäkin pelasi korttia — isä ei koskaan olisi tehnyt sitä, jos se olisi ollut paha! Kaarina muistaa jotakin sellaista, että isän huoneessa oli pöytä keskellä lattiaa ja pöydällä kynttelejä, joista steariini valui, ja ympärillä herroja. Ja Kaarina oli juossut huoneeseen ja kurotti päätään pöydän tasalle. Vihreään verkaan oli liidulla tehty numeroja. Hän kysyi mitä ne ovat ja isä otti hänet polvelleen ja hänen kädessään oli kortteja. Kaarina ei silloin vielä tietänyt, mitä ne edes ovat. Samana iltana joku herroista oli juonut liiaksi eikä löytänyt eteisen ovea, vaan meni suureen kaappiin. Kaikki nauroivat sitä.
Myöhemmin oli Kaarina itsekin pelannut korttia. Talvisin, kun ei voinut leikkiä ulkona, Heikkilän tyttöjen kanssa. Ja sitten kun kortit kävivät huonoiksi, oli niistä rakennettu linnoja.
Saattaako pelaaminen olla niin vaarallista?