— Ei, ei, kalskaa Kaarinan ääni taasen, — vaikka ovatkin, niin kertokaa nyt vain.
Ja hänen eteensä nousee kohtaus hautajaisten jälkeen: kuinka he olivat koolla salissa ja puhuttiin Louhilinnan myymisestä ja Gustaf karkasi ulos päätään pidellen. Ja se pää oli käynyt niin paljaaksi ja hän itse niin huonoksi. Kaarinan ajatus katkeaa ja hän käy hyvin kalpeaksi.
— Sanovatko ne… että veljeni on ruvennut juomaan? Tai jotakin sellaista.
— Ei juomaan, sanoo Bergstedt, — ei toki. Pelaamaan, sitä ne sanovat.
Mutta eihän se voi olla totta.
— Ei, ei! Kaarina naurahtaa ja ravistaa päätään. — Ei, ei!
— Niin, eihän siitä kannata puhua. Mutta on niin kauheaa kun ei väki tottele. Heikkilän Joili villitsee kaikki.
— Heikkilän Joili? Onko Joili tullut kotiin?
— Hautajaisten jälkeenhän hän tänne ilmestyi. Käy aina välillä muualla ja palaa taas. Ja taas pirtteihin puhumaan, ettei tarvitse tehdä työtä, hullut itsensä työllä lopettavat…
— Kyllä minä puhun Joilin kanssa, päättelee Kaarina kirkastuen.
Hän on varma, että hän toki Joilin kanssa tulee toimeen! Joili on hänen veljiensä leikkitoveri niinkuin Heikkilän tytöt ovat Kaarinan.