Erään postipäivän aamuna tulee pehtori pyytämään Kaarinalta everstin osoitetta. Hän ei osaa kirjoittaa venäläistä osoitetta ja neidillähän aina on tällaisia kirjekuoria valmiina.

Kaarina hämmästyy, huomaa, että pehtori on huolestuneen näköinen, huomaa miten hänen silmänsä verestävät, alkaa udella, kiihtyy kiihtymistään vanhan palvelijan välttelevistä vastauksista ja rukoilee vihdoin rukoilemalla, että saisi tietää, mitä on tapahtunut.

Eihän mitään, eversti vain kysyy miten talonpito käy, näyttävätkö tulot pysyvän entisellään, ja muuta sellaista vain. Pehtori nauraa hyväntahtoisella tavallaan ja selittää, ettei mitään ole tapahtunut. Mutta Kaarinalle selviää äkkiä, että hän viime päivinä alituiseen on käynyt katsomassa vanhoja tilikirjoja isän kansliahuoneessa, hänen ikkunassaan on parina iltana palanut tuli tavallista myöhempään ja hän on näyttänyt tuskastuneelta ja kiihtyneeltä. Pehtori sotkeutuu sanoihinsa ja vihdoin putoaa hän tuolille ja painaa kasvot käsiinsä. Kauan kannettu jännitys laukeaa.

Kaarina huomaa kuinka vanhaksi hän on käynyt, hiukset ovat ihan harmaat. Hän itkee — Kaarina ei milloinkaan ennen ole nähnyt hänen itkevän!

Kaarinan kasvoista häviää kaikki pehmeys, katse luisuu murtuneen miehen ohitse taaksepäin: kuinka ei hän ennen ole tätä huomannut? Kulmakarvojen väliin tulee kaksi syvää juovaa, huulet pusertuvat ohuiksi vastatusten. Vihdoin laskee hän kätensä lamaantuneen miehen olkapäälle ja ääni kalskahtaa:

— Bergstedt, minä en enää ole lapsi. Te voitte minulle puhua.

Herra vainajan oli tapana sanoa "Bergstedt" — muut ovat aina sanoneet "pehtori". Tuntuu niin kummalliselta, kun neiti käyttää vainajan puhuttelusanaa.

— Te voitte, jatkaa Kaarina, — jakaa minun kanssani huolet. Kertokaa nyt. Mitä kirjoista on käynyt selville? Ovatko tulot vähentyneet?

Silloin purkaa vanhus hänelle kauan kannetun kärsimyksensä. Ei sitä vielä niin huomaa. Niin, maito kyllä on vähentynyt. Mutta talonpito ei yleensä käy, työväki ei tottele. Piiat varastavat. Herran silmä on poissa. Oi rakas herra, näkisipä mihin ollaan menossa!… Eversti ei enää luota vanhaan Bergstedtiin, ei kirjoittaisi niinkuin kirjoittaa, jos vähänkin vielä luottaisi.

Ja sitten… kerrotaan everstistä ja rouvasta myöskin — mutta ne voivat olla valheita ja ovatkin valheita —, että… tai mitäpä niitä kannattaa kertoa…