— Niin, ei tule, sanoo Kaarina hehkuvin poskin ja nousee.
Hän on niin närkästynyt, että hänen on vaikea olla sanomatta herralle, että tuossa on ovi.
— Mutta jos neiti nyt tulisi katumapäälle, sanoo herra Mäkirinne vielä ovessa, — niin kirjoittaa vain tällä osoitteella. Ei se tarvitse muuta, kyllä minut siellä tunnetaan.
Ja hän vetää esiin kuluneen lompakkonsa, joka on pullollaan rahaa ja ottaa sieltä nimikorttinsa. Hän tarjoaa sitä Kaarinalle, mutta kun ei Kaarina ojenna kättään vastaan, jättää hän sen pöydälle, etsii lakkinsa ja menee.
Että kehtaakin! Että uskaltaakin!
Mutta mitä kummaa Hektor puutarhassa haukkuu…?
Herra on mennyt puutarhaan, huppuroi tottuneesti hangessa ja suuntaa askeliaan suoraan suurta honkaa kohti. Seisahtuu juurelle, katsoo latvaan… iskee kepillään runkoon… Kaarinan kädet pusertuvat nyrkeiksi, veri polttaa poskilla, hän karkaa kyökkiin lähettämään sanaa pehtorille. Mutta samassa palaa herra Mäkirinne ennen tekemissään jäljissä pihamaalle. Siellä hän vielä, toinen silmä ummessa, tähystelee rakennuksia, ikäänkuin katselisi jotakin kauppatavaraa.
Kaarinan mieli on tämän tapauksen jälkeen monta päivää kuohuksissa. Hän panee miehen puistoon tasoittamaan herra Mäkirinteen jäljet, mutta hänen mielensä ei tahdo tasaantua. Totisesti: vaikka hän tulisi kuinka köyhäksi, niin ei hän enää ikinä päästä noita tuollaisia pyhien puidensa alle!
Mutta hiljaa hiipimällä tulee hänen mieleensä epäilys: onko väärin antaa metsän mädätä? Köyhät ihmiset saisivat ansiota…
* * * * *