— Jaa, sen minä vain sanon, jatkaa emäntä, — ettei hän kotoa ole sitä oppia saanut. Nuhteessa ja Herran pelvossa on koetettu kasvattaa niinkuin näitä muitakin lapsia, ja ihmisiähän näistä muista on tullut. Ja ihminenhän se Joilikin oli ennenkuin sinne kouluun joutui, siellä se niin muuttui…
— Minun isäni hänet…
— Ei, neiti kulta, ei se herran syy ollut. Hyvää herra tarkoitti, herra sanoi, että hän sitten oikein osaisi torppaa pitää, kun oppisi uudenaikaista viljelystä. Mutta ei hän nyt välitä maatyöstä, ei niin yhtään… En minä sitten ymmärrä missä se syy on…
Kahvikupit höyryävät naisten edessä, höyryävät ja lakkaavat höyryämästä. Lapset ilakoivat kissan ympärillä päivänpaisteessa.
Emäntä itkee jonkin aikaa neuvottomana, sitten hän päättäväisesti kuivaa kyyneleensä ja käy käsiksi kahvikuppiin.
— Ei Joili nyt ole kotona? alkaa Kaarina. — Jos minä olisin vähän koettanut puhua hänelle…
Marjan ja emännän kasvot kirkastuvat.
— Neiti kulta, jos neiti puhuisikin! Se varmasti auttaisi. Minä aioin jo pyytää rovastiakin puhumaan, mutta ei se kärsi kuulla puhuttavankaan rovastista. Mutta neiti kulta, neiti puhuu sille! Ehkä Jumala neidin suun kautta tahtookin pehmittää hänen sydämensä.
Naiset valtaa uusi toivo. Kaarina lupaa palata ja lähtee Heikkilästä iloissaan siitä, että saa asian jonkin verran siirtymään.
Mutta hän on tuskin päässyt hakametsään, kun hän jo kuulee Joilin viheltävän vastaansa. Se on Joili, joka siellä tulee — sillä lailla ei vihellä kukaan muu kuin Joili. Mikä kumma Kaarinan on? Pelkääkö hän? Eihän hänellä ole mitään pelkäämistä.