Pienen mäennyppylän päälle ilmestyy pitkä, sorjaruumiinen mies, yllä tummat herrasvaatteet, kaulassa kaulus ja punainen kravatti, lakki takaraivolla, hyppysissä paperossinpätkä. Likemmä tullessa näyttävät vaatteet kiiltäviltä ja tahraisilta, kravatti on kulunut langoille, kaulus on kellastunut, paperossinpätkä imeskelty litteäksi. Miehen koko ruumis on ikäänkuin kutistunut kokoon ja venynyt pitemmäksi, kasvot ovat käyneet luiseviksi ja kalpeiksi, silmät ovat syvällä ja palavat levottomasti. Hiukset ovat ohimoiden kohdalta harmaantuneet. Hän on terveestä, huolettomasta maalaisesta muuttunut kaupunkilaiseksi. Hän ajattelee ja kärsii.
Kaarina ei ole odottanut, että hän olisi tällainen, hän on kuvitellut häntä jonkinlaiseksi keikariksi, sellaiseksi kuin puotipalvelijat. Hän hämääntyy entistä enemmän, posket polttavat, kädet puhkeavat hikeen. Hän tietää, että tuo mies ymmärtää kaikki paljon paremmin kuin hän, ei hänellä ole mitään sille sanomista… Se nauraa hänelle. Se saattaa sen tehdä, mitäpä hän elämästä ymmärtää — hullu hän, joka aikoi ruveta tuota neuvomaan!
Kaarina päättää, ettei sano mitään. Hän ei voi sanoa. Mieluimmin hän astuisi ohi eikä olisi tuntevinaan.
Joili astuu hankeen ja nostaa ikäänkuin vastenmielisesti lakkiaan.
Kun hänen otsansa paljastuu, käy hän äkkiä tutummaksi eikä Kaarina pääse ohitse.
— Hyvää päivää, sanoo hän ja hänellä on se tunne, että hänen korvanlehdistään ehkä tihkuu veripisaroita. — Olette taas palannut kotiin.
He ojentavat toisilleen kaukaa kätensä. Joili kumartaa eikä sano mitään, katsoo vain silmillään, jotka ovat syvällä, sinisissä kuopissa.
— Te olette paljon muuttunut. Olette kai kulkenut kaukanakin. Täällä kotona on isäni kuollut… olette kai sen kuullut. Muuten on kaikki entisellään.
— Entisellään!
Hän päästää sanan huuliltaan kylmästi ja katkerasti, ja poskille puhkeaa heikko puna ikäänkuin häntä hävettäisi. Hänen suupielissään värisee iva ja ääni on selvä ja kirkas kuten ihmisen on, joka paljon on ääntään käyttänyt.