— Eikö ollut hauska tulla kotiin ja tavata kaikki ennallaan? sanoo
Kaarina tietämättä mitä oikeastaan puhuu.
Mies naurahtaa ja vetää ohuet huulet eräänlaiseen hymyyn. Hän hakee taskustaan paperossilaatikon ja raappii kiihkeästi tulta. Tikku toisensa perästä sinkoaa syttymättä hankeen.
— Paras on, että menemme kukin haarallemme, sanoo Joili hampaittensa välistä. — Meidän tiemme eivät kulje yhtäälle päin.
— Mitä te tarkoitatte? kiihtyy Kaarina ja vapautuu jonkin verran ahdistuksestaan. — Teissä kytee ja palaa — mitä teille on tapahtunut?
Mies puhaltaa sauhun syrjään, koppaa käteensä paperossin, rutistaa sen sammuksiin ja viskaa menemään. Nainen seisoo hänen edessään sorjana, kukkeana, silmissä levoton kysymys. Hän on heikko, ihana nainen!
— Älkää te minua härnätkö…
Joilin ääni tulee kuin maan onkaloista ja nainen kalpenee tuon äänen alla. Hän jähmettyy, pitäisi paeta, mutta ei pääse paikalta.
— Minä en tässä katsokaan teitä minäkään aatelisneitona, jatkaa ääni, — vaan minä otan teidät jos tahdon, niinkuin tuhannet teidän vertaisenne ovat ottaneet minun vertaiseni naiset! Nyt tiedätte…!
Mies naurahtaa, työntää lakkinsa takaraivolle ja yrittää mennä. Mutta nainen on nyt päässyt päällepäin ja puhuu kuin vuoren harjalta.
— Mitä minä olen teille tehnyt?