Joili ei sano mitään, nauraa vain, kädet nyrkeillä, lakki niskassa, nauraa samalla jääkylmästi ja palavasti.
— Missä te olette noin kovasti muuttunut…?
— Maanviljelyskoulussa! Teidän aatelinen pappannehan minut sinne lähetti…
— Mutta kuinka te voitte noin katkerasti puhua?
— Ei, totta puhuen, siellä silmät kyllä aukenivat, mutta juuret ovat paljon syvemmällä… Tahdottekos kuulla? Se alkoi jo silloin kun yhdessä leikittiin, kun minä reksuttelin paljain jaloin ja kartanon herratkin olivat paljain jaloin. Me etsittiin iltakaudet kasimatoja — minulla oli aikaa vain illoin, minä olin työssä kaiket päivää, herraspojat laiskottelivat, makaelivat ja tekivät mitä halutti. Yhdessä uitiin ruokatunnilla — vedessä oltiin ihan saman näköisiä ja arvoisia, yhdessä kaiveltiin, kasimatoja haeskellen, kivien ja hirsien alustoja. Mutta kun syömään mentiin, erottiin. He menivät herrasväen pöytään, minä väen pöytään. Nälkä oli ja hyvältä maistui — ei heille herkut sen paremmilta maistuneet kuin minulle silakat yhteisestä kalakupista. Ja talkkunavelliä minä vetelin ja hyvältä maistui, vaikka joku toinen vastikään oli nuollut lusikan puhtaaksi… Mutta hellan nurkalle sytytettiin kynttilä ja siinä nostelivat Annat ja Miinat puhtaille porsliinivadeille paisteja ja kukkakaaleja ja munia ja koristelivat niitä salaateilla ja muilla heinillä. Ja kun niitä kannettiin herrasväen pöytään, jäivät ovet auki ja näkyi puhdas valkoinen pöytäliina ja kukkia ja pulloja. En minä vielä silloin osannut verrata näitä pöytiä: sitä puhdasta, kukitettua ja pullotettua ja sitä tahmeaa, joka oli täynnä perunankuoria ja eltaantuneita silakanpäitä, molemmissa päissä puurovati, sohrittuna ikäänkuin kanojen nokilla. Minä vain muistan, että minulle tuli vesi suuhun, kun näin padoista nostettavan herrasväen koreita ruokia, mutta en minä tullut ajatelleeksi nurjuutta siinä, miksi laiskurit saavat mässätä ja ne jotka työtä tekevät, kitua suolakalan ja reikäleivän ääressä…? Minä muistan kuinka pojat popsivat krapuja — lautaset niin täynnä kuoria että tuskin naama takaa näkyi. Yhdessä me olimme kravut pyydystäneet. Minulle oli annettu kymmenen pienintä krapua. Ja herra vainajan minä muistan: hänellä oli salvetti leuan alla ja hän pyyhki viiksiään ja kaatoi pullosta viiniä ja silmät katselivat ahneina herkkuja…
— Joili!
— Silloin en minä vielä ajatellut mitään, minä olin kasvatettu siinä hengessä, että kaikki on niinkuin olla pitää. Mutta sitten…
Hetkeksi Joililta katkeaa puhe. Se on piiskannut Kaarinaa kuin rajuilma, hän seisoo pää kumarassa ja antaa piiskata.
— Niin, minä olen oppinut vihaamaan herrasluokkaa. Minä vihaan teitä kaikkia… Muistattekos kun me niitettiin kotiniittyä? Kuuma oli niin että hiki virtana valui. Ei maittanut ruoka eikä yöllä saanut unta kun sääsket söivät. Pehtori tuli sitten puhumaan, että koettaisimme saada kuivat heinät korjuuseen, baromeetteri laski ja pilviä nousi taivaalle. Me huhdotaan kuin hullut — omat heinät olivat luokona niityllä, me korjataan kartanon heiniä. Tulee sitten herrasväki katsomaan heinämiehiä, nuoret herrat ja heidän toverinsa, ja nuoria neitejäkin on mukana. Joku herroista hakee haravat ja yksi neideistä yrittää hänkin tarttua haravan varteen. Hän nauraa ja sohrii ja selittää vähän ajan perästä, että tässä tulee niin kuuma ja kädet paisuvat niin kamalasti. Hän sanoo sen selvällä suomenkielellä — muut eivät osaa suomea. Sitten mennään ladon taakse katveeseen ja kuunnellaan ukkosta joka möyryää kaukana. Yksi neiti ottaa heinänkorren ja sitaisee sillä herran huulia. Se on olevinaan jotakin leikkiä. Loikoillaan heinissä, karamellipussi kiertelee. Me hikoillaan ja haravoidaan. Hahhahhah — mitä te luulette meidän ajattelevan?
Kaarina seisoo kuin lyötynä. Ei hän tiedä onko hänen jalkansa alla maata vai vaappuuko hän ilmassa. Ei hän osaa mitään sanoa, hänen sisässään on kaikki sekaisin.