Mutta hänpä ei päästä sisään noita vieraita ihmisiä! Tämä on hänen omaansa. Hän lyö jokaista, joka yrittää. Hän lyö säälittä. Hän repii silmät päästä, hän surmaa, jos tarvitaan…

Mutta ne ovat niin viisaita ja viekkaita: ne tulevat rahat kourassa. Raha on väkevämpi kuin rakkaus. Hän lyyhistyy rahaläjien alle. Ja vieraat kädet ostavat kaikki hänen oikeutensa. Ne taittavat kukat puutarhasta, ne soittavat äidin soittokonetta, ne ottavat kynän isän pöydältä, kynän, joka kului hänen käsissään. Vieraat menevät puistoon, koputtavat pyhän puun runkoon ja nauravat… Ja isän ja äidin hauta on kukatonna.

Ei, ei ole enää muuta kuin tuskaa ja hätää!

* * * * *

Louhilinnan naapurina järven toisella rannalla on Hintsan kartano, vanha herraspaikka, jonka talonpoika parikymmentä vuotta sitten on ostanut. Rikas ja mahtava on Hintsan isäntä. Komeilla hevosilla ajetaan kirkkoon ja muhkea silkki on emännän päässä, milloin musta, milloin ruskea, milloin valkoinen. Tyttäret ovat hyvissä naimisissa mutta pojilla ei ole ollut onnea: toinen on kuuromykkä, toinen roistonalku. Kuuromykkä on kotona eikä tee kenellekään pahaa, mutta se toinen, Janne, kiertelee maailmaa eivätkä vanhemmat monesti edes tiedä missä hän on. Hän purjehtii kaukaisilla vesillä kuumissa maissa eikä vuosikausiin anna tietoa itsestään. Äiti yhä itkee, rukoilee ja toivoo kotiin palaavaksi — isä toivoo salaisimmassa sydämessään, että poika jäisi sille retkelleen. Ei hänestä sentään ikinä ihmistä tule.

Mutta eräänä päivänä palaa poika, palaa nälkäisenä ja risoissa. Äiti ilostuu niinkuin pyhässä kirjassa isä tuhlaajapojastaan, isä päästää kirouksen ja lähtee ulos.

Janne kertoo liikuttavia tarinoita vaiheistaan. Hän oli ansainnut enemmän rahaa kuin koko Hintsan hinta, mutta laiva joutui Hyväntoivon ulkopuolella haaksirikkoon ja hänen toverinsa, irlantilainen kippari, sattui, senkin juupeli, pelastamaan hänen kirstunsa veneeseensä — ja sinne rahat menivät, jollei miehelle nyt tulisi paha omatunto ja hän lähettäisi hänelle edes osaa rahoista. Hän näet kyllä tietää hänen osoitteensa. He olivat olevinaan hyvät ystävät ja oli määrä joskus kirjoitella.

— Junkkari! keskeyttää esikoisensa suuren äänen isä, jonka äiti on noutanut kuulemaan kertomusta. — Vai luulet sinä voivasi meille vanhoille syöttää mitä loruja vain…

— Pappa, pappa, tulee äiti väliin. — Poika raukka on niin paljon kärsinyt…

Ja äiti puettaa Jannen, ottaa häneltä kauniita lupauksia, rukoilee hänen kanssaan ja tulee vakuutetuksi, että kaikki vielä kääntyy hyvin päin.