Jonkin päivän makailtuaan kotona lähtee Janne maailmalle. Hän tahtoo tuloja, ei tässä viitsi rahoitta olla, isä hoitaa maanviljelyksen eikä kuitenkaan anna sitä käsistään.
Janne palaa retkeltään kestikievarikyydillä, yllä kaupungin räätälin tekemät vaatteet ja tuo tuliaisia: äidille silkkiä, isälle kannun konjakkia.
— Noo, pappa, mitäs nyt meinaatte?
Isä mittaa häntä kantapäästä kiireeseen asti, nyökäyttää päätään, sylkäisee, kääntää selkänsä ja menee.
— Älkääpäs menkö! Tämän pitäisi olla parasta lajia. Mamma, antakaapas lasit!
Isä kääntyy ovessa ja sanoo myrkyllisesti:
— Jokos se kippari nyt on lähettänyt ne rahat sieltä haaksirikosta?
— No rahaa on, sama sitten mistä on tullut. Maistetaanpas nyt tätä ainetta.
— Oletko ollut varkaissa, junkkari?
— Sakta pakkona! sanoi saksalainen. Maistetaanpas nyt! Siinä on korkkikin niin pitkä ja pitää nostaessa sellaisen poksahduksen… No, eikös ole priimaa!… No ja helkutissa, katsotaanpas sitten tätä mamman silkkiä! On se annat-toista kuin ne entiset. Kelpaa mamman kirkolla kuiskaista tuttujen korvaan, että toi sen Janne sieltä Ameriikasta.