— Ethän sinä sitä suinkaan sieltä… Etkös ostanut nyt…? kysyy viaton, kyynelsilmä äiti.
— Ykskaikki tuliko ostettua meren tuolla tai tällä puolen… Ja nyt näette sitten sen seitsemännen ihmeen, näette oikein rahamiehen lompakon.
Janne viskaa pöydälle ihkasen uuden lompakon. Se on pullollaan. Isännän silmät menevät pojasta lompakkoon ja lompakosta poikaan ja iva ja epäilys on hänen kasvoillaan. Janne avaa lompakon, sylkäisee sormiinsa ja sitten alkaa pöytään läiskää sadan markan setelejä.
— Tiedättekös mitä näillä tehdään? Näillä ostetaan tuo tuolta… Minäkö? Jaa, saakuli sentään, ette mahda uskoa minun meidän vanhaa riihtä meinaavan! Kartanoa minä meinaan, viiden pitäjän suurimpaa, sitä jossa se aatelisfröökynä hallitsee.
— Junkkari… olet sikahumalassa.
— Hannanhan, ettekös nyt näe, että nämä on silkkaa setelirahaa.
— Tiedätkös sinä lurjus mistä puhut? Louhilinnassa on metsäkin puolen miljoonan arvoinen, ja talo…
— Mutta kun tässä on paperi, jossa sanotaan, että maanviljelijä Johan Hintsa minä hetkenä hyvänsä saa pankista nostaa aina kuuteensataan tuhanteen asti. Mamma, tuokaapas lasit, ei tämä pappa muuten mitään näe… No helkatissa, saisitte jo ruveta uskomaan.
— Oma tekemäsi paperi. Kyllä minä sinut tunnen!
— Saakula! sanon minä, noita häntiä ei joka mies teekään. Ne on tirehtöörin omia häntiä, joita hän sen ilmosen ikänsä on nimensä alle värkännyt. Onhan niitä häntiä ollut teidän omissakin papereissanne. Ja kun Louhilinnan herrat ne hännät näkee, niin lohkeaa koko kartano minulle että hihkaa…