Ja ruoka on nyt entistä parempaa, vaikka se ainakin on ollut hyvää. Ja nyt syödään niin ylettömästi, ettei sellainen voi missään kannattaa. Mutta pian kuuluu Hintsa ostavan talon. Ja ne ovat ahneet ja kovat väelleen.
Joili nauraa. Hänen on niin hyvä olla, että että…
— Ei Hintsa taloa osta! Sen ostavat Louhilinnan torpparit.
— Milläs varoilla me se ostettaisiin?
Joili yltyy kuvaamaan, että otetaan valtiolaina ja myydään metsä ja jokainen lunastaa oman torppansa. Hän matkustaa Helsinkiin toimittamaan lainan ja täältä pitää valita lähetystö mukaan. Huomispäivänä hän menee neitiä puhuttelemaan. Ja eikös nyt olisi mukavaa, että tämä kaikki olisi omaa? Ja on oikeinkin, että kaikki tämä tulee omaksi… Sillä kenellä muulla siihen on oikeus kuin sillä joka on tämän maan muokannut ja pannut kasvamaan?
Joilin iloon on taasen tullut katkeruutta ja uhkaa.
Äitiä alkaa peloittaa, hänen kätensä hapuilevat neuvottomina Joilin huitovia käsivarsia ja rintapieliä.
— Menkää nyt, äiti, kertomaan tämä isälle. Meillä pitää vain olla luja usko ja luottamus. Ajatelkaa nyt, jos tuo pihamaa olisi teidän omanne — kuinka monta tuhannen tuhatta kertaa te olette siitä kulkenut navettaan ruokkimaan lehmiä! Ja navetta olisi oma ja pelto tuolla. Menkää nyt kertomaan isälle…
Äiti viipyy ja pitelee Joilin oikeaa kättä, silittäen sitä.
— Sinun pintasi on tullut niin hienoksi — mahtaisitko sinä sitten jäädä tänne tekemään työtä meidän kanssa? Kun ei Marjan mies tee maatyötä eikä Ainankaan ja Jumala näkyy antavan meidän sukuun paljaita tyttäriä. Sinä olet ainoa…