Joilin silmät lentävät haaveksien tuomen latvaan, joka kukkii ruokahuoneen ikkunan alla.
— Minun tehtäväni on kulkea herättämässä nukkuvia. En minä voi minnekään maatua.
— Lapseni… sinä herätät — mistä sinä herätät? Et sinä Jumalasta mitään puhu…
— Orjuuden unesta valkeuteen ja vapauteen…
— Kuka nukkuu orjuuden unta?
Joilin silmissä on taasen se palo, joka äitiä niin peloittaa — hänen silmäyksensä on kuin ei se olisi viisaan silmäys. Hän ei ehdi vastata, sillä tuvan ovi narahtaa hiljaisessa yössä ja he näkevät vaarin astuvan ulos. Hän on karkeassa liinapaidassa ja samanlaisissa housuissa. Paidan ylin nappi on auki ja punertava iho paistaa. Hän on paljain jaloin ja paljain päin, hopeiset hiukset hohtavat tummaa taivasta vastaan. Äiti ja poika odottavat häntä sanattomina. Joilin silmistä ikäänkuin sammuu jotakin ja hän näyttää tyyntyvän seuratessaan vanhuksen tyyntä käyntiä.
Vaari ojentaa hänelle kätensä.
— Saakos vanha mieskin jotakin sanoa? puhuu hän reippaasti, miltei leikillisesti. — Minä olen seurannut sinun askeleitasi ja katsellut mitä jälkeä sinä teet. Sillä puheellasi mitä sinä pidät, kasvatat sinä sellaisia ihmisiä, etten minä ilmaiseksikaan ottaisi niitä työhön. Mutta luuletkos sinä, että sinä laiskasta koskaan teet onnellista ihmistä? Sano vain, että ihmiset vaativat hyvää palkkaa hyvästä työstä, mutta älä kiellä heitä tekemästä työtä.
Joilin suupielissä hyppii jo iva ja myrkyllinen vastaus on tulossa.
— Ja siinä sinä erehdyt kun sinä luulet parantavasi maailman vihalla. Sinä opetat ihmisiä vihaamaan toisiaan. Ihmiset tekevät vääryyttä juuri siksi, että he vihaavat toisiaan. Eikä vain rikkaat köyhille vaan köyhätkin rikkaille. Saarnaa sinä ihmisille hyvää tahtoa, niin vääryys lakkaa…