Sillä on pehmeä, norja ruumis ja tumma tukka, jonka sykeröstä tunkee kiharaisia suortuvia. Se askartelee lieden ääressä. Kun se kääntyy, tulee näkyviin verevät, nuoret kasvot ja… Kas, kas niitä punaisia huulia! Silmää ei tyttö nosta, mustat ripset riippuvat pitkinä silmien kansissa.
Se on Maiju.
Vai tuon näköinen nyt on Heikkilän Joili! Hän tarkastaa häntä salavihkaa kun hän katselee kyökin seiniä — mitä hän niistä katsoo? Paikallapa heikkiläisen tuntee ulkomuodosta. Ihan tämä on Heikkilän vaarin näköinen. Mutta ei hän mokomaa ole nähnyt: mies istuu lakki päässä eikä tervehdi. Ei herroistakaan kukaan sillä tavalla käyttäydy. No, jollet sinä näe, niin en minäkään! Ja Maiju päättää, ettei ole huomaavinaan. Mutta hän tuntee Joilin katseen kasvoillaan ja veri nousee nousemistaan hänen poskilleen.
Kaarina tulee puutarhasta, kädet multaisina, vyöllä suuri esiliina. Kun hän Joilin näkee, punastuu hän, kumartaa ja käskee sisään.
Joili on noussut seisomaan kuin kimmahtamalla ja lakki on lentänyt päästä.
Ähäh! ajattelee Maiju. Täytyipäs sentään neidille.
Saakeli, kuinka hän sillä tavalla hätkähti! Joilia hävettää itseäänkin ja hän paiskautuu tervehdittyään entistä huolimattomammin penkille. Hän nousee kuitenkin samassa, likenee lakki kourassa välikamarin ovea ja katselee tutkistellen ruokasaliin. Kuinka kaikki näyttääkin paljon yksinkertaisemmalta kuin ennen maailmassa!
Kaarina tulee, ojentaa hänelle vastapestyn käden ja vie hänet saliin.
— Suokaa anteeksi, että Anna toi teidät kyökin kautta — hän on vanhanajan ihmisiä.
Joilin suu vetäytyy ivaan ja syntyy pitkä äänettömyys. Sitten Joili alkaa, katsomatta Kaarinaa silmiin: