— Kertokaa vielä neidistä. Hän taitaa oikeastaan olla hyvä ihminen.
Äiti kertoo ja Joili syö ja silmät harhailevat tuomen latvassa ja järvellä ja pitkin kukkivaa pihaa.
— Nyt minä nukun, sanoo hän vihdoin, — ja puhukaa nyt isälle siitä asiasta. Kun neiti on hyvä ihminen, niin hän saa omille torppareilleen tinkiä.
Ja hänet täyttää suuri riemu, kun hän ajattelee, että hänen sanansa niin ovat neitiin vaikuttaneet! Että hän niin on koettanut parastaan! Kaarina liitelee hänen edessänsä milloin hangella, milloin kukkivan tuomen oksilla.
Aamulla likenee hän kartanoa. Mikä hänen on: pelkääkö hän? Meneehän hän ajamaan kansan asiaa. Olisiko hänen pitänyt syödä, onko hän näin heikko?
Hän on aina ennen mennyt sisään kyökin kautta, nyt hän vähän mietittyään uppiniskaisena menee isosta ovesta. Mutta eteisessä tulee vanha Anna vastaan, tomurääsy kädessä. Ja hän puistelee sen miltei Joilin kasvoihin ja sanoo tiukasti:
— Päivää, päivää. Jokos se Joili on unohtanut missä meillä kyökinrappu on. Kelpaa maar se sama rappu vieläkin sellaisille herroille.
Ja hän pakottaa Joilin menemään edellään alas rappusia ja käskee kyökkiin odottamaan.
Saatana ja helvetti kuinka Joilissa kiehuu! Kaikki lauhamieli on poissa ja hän viskautuu kyökin penkille, lakki niskassa, rummuttelee pöytää ja pureskelee viiksiään. Häntä hullua, kun jo melkein ajatteli mokomaakin neitiä ystävyydellä niinkuin mitäkin sorrettua tehtaantyttöä! Ei kannata hellitellä. Nyt se näytti oikean karvansa. Kirottu paikka on tämä kartano ja tätä on tässä kärsitty vuosisatoja. Ja orjat ovat nöyrästi vaeltaneet sisään toista tietä, toista korskeat herrat.
Hän ärtyy ärtymistään ja koettaa ympäriltään löytää yhä uutta virikettä vihalleen. Juuri tästä hän poikana katseli ruokasaliin, jossa herrasväki söi ja mässäsi… Mutta kas vain: kyökki on aivan muuttunut. Se on suuri, iloinen huone, seinät vaaleat, penkit ja pöydät punaisiksi maalatut… Saakeli! tuossahan on elävä ihminen! Ei hän sitä ensinkään huomannut.