Silloin parkaisee Kaarina vuoteessaan ja purskahtaa itkemään. Hän tuntee, että veli on veli eikä veren siteitä saa katkaista. He eivät saa hylätä onnetonta veljeään!
Joili panee torpparit liikkeelle ja kun he kerran ovat liikkeellä, ei heitä enää äkkiä pysäytetäkään. Kokouksia pidetään, komiteoja asetetaan ja lähetystöjä menee taloon. Saadaan kuulla, että neiti yhä on kipeänä, että tohtori ja insinööri siihen ja siihen päivään asti viipyvät Helsingissä, ja lähdetään suinpäin Helsinkiin. Siellä voidaan samalla käydä puhuttelemassa muitakin herroja valtiolainan johdosta.
Lämpöisenä kesäkuun päivänä tömistelee Louhilinnan torpparilähetystö insinöörin nuorenmiehenasuntoon, jossa kaikki on huiskin haiskin. Sattuu olemaan insinöörin hääpäivä ja hänellä on vielä sangen paljon toimitettavaa. Tavarat ovat kaikki pakattavat, hansikkaat ja valkoinen kaulaliina ostettavat, soitettava räätälille, soitettava kukkakauppaan…
Nuori insinööri ilostuisi tavallisissa oloissa suuresti nähdessään Louhilinnan miehet. Nyt on hänellä niin tulinen kiire, että hän vain eteisessä seisoen kuulee heidän asiansa.
— Voi hyvät ystävät, se on kovin ikävää, mutta kyllä meidän täytyy myydä Hintsalle. Näettekö, valtion koneisto on hidas koneisto: kuluu kuukausia, ehkäpä vuosia ennenkuin te lainan saatte, ja meillä on kiire. Se on kovasti ikävää, mutta ei sille mitään voi. Koettakaapa sopia Hintsan kanssa.
Ja hän pistäytyy tuossa tuokiossa puhumaan asuntonsa emännälle, että miehille annettaisiin kahvia, puhuu heille vihkiäisistään ja käskee tulemaan kirkkoon. Sitten hän painaa jotakin miesten käsiin, sanoo heille ystävällisesti hyvästi ja lähtee kaupungille.
Ällistyneinä istuvat miehet suuressa helsinkiläisessä ruokasalissa. Ylpeän näköinen, pörröpäinen neiti tuo heille kahvia ja sanoo jotakin, kun he sylkevät permannolle. Neitsyt puhuu ruotsia, mutta pään nyökkäyksestä ymmärtävät he, että pitää mennä uunin luo sylkemään.
Mitä kaikkia insinööri antoikaan heille? Rahaa näkyi antaneen niin että junarahat tulevat maksetuiksi ja jää vielä ylitsekin. Ja sitten on tässä tällainen iso, kultalaitainen kortti. Siinä on kirjoitusta, mutta ei siitä mitään ymmärrä. Ja sitten tällainen laatikko, jossa on Sikaareja. Oikein hienoja mahtavat olla, kun on silkkistä nauhaa noin ympärillä ja kannessa koreat kuvat. Melkein täysi laatikko.
— No, otetaan nyt sitten.
— Onkos sinulla tulitikkuja?