Kerran lauantai-illalla on Louhilinnan tupa täynnä miehiä. Ovat palanneet metsältä, ovat käyneet saunassa ja kuivattavat vaatteitaan takkavalkean ääressä. Koko päivän on satanut kuin kaatamalla, illansuussa on kirkastunut ja kelmeälle taivaanrannalle nousee kuu. Ilma kylmenee ja kuu paistaa kuin liekki aarniohaudan päällä, loimuamatta ja lämmittämättä. Puutarhassa koettavat naiset vielä suojella kukkasiaan hallalta. Morsian siellä peittelee astereitaan ja georginejaan — täytyy kai koettaa säilyttää jotakin iloa häihinsä, kun kukat omilta poskilta kaikki ovat menneet.
Pikku Maiju oli ensin hänen kanssansa, mutta hän teki kiireesti työnsä ja läksi sitten. Hän käy iltapuhteella tuvassa kehräämässä, hän tahtoo oppia kehräämään. Vanha Anna valvoo tarkasti, ettei hän enää ole tuvassa kun miehet tulevat töistään. Hän valvoisi vielä tarkemmin, jos tietäisi mitä varten Maijulla nyt on niin suuri halu kehrätä. Ei hän tiedä, että Maiju kehrää vain siinä toivossa, että Joili joskus pistäytyisi tuvassa tai että hän tulisi tapaamaan miehiä jonkin verran aikaisemmin kuin he tulevat työstä.
Maijun rukki on vanhan Leenan rukin rinnalla ja Leena neuvoo Maijua. Tyttö ei opi — ihmeellinen tyttö! Hän kehräsi jo jokin aika sitten aika hyvin, mutta nyt katkoo langanpäät alituisesti.
Miehet puhuvat yhtä ja toista. Joili ei tänä iltana puutu mihinkään. Joili, joka osaa puhua niin että kuulijan sydän rinnassa hypähtää, istuu nyt ääneti. Mitä Joili ajattelee? Vai odottaako hän jotakin ja alkaako hän sitten puhua? Vai sureeko hän jotakin? Pikku Maijun posket punastuvat punastumistaan ja huulista on veri kohta puhkeamaisillaan esiin. Hän syyttää sitä, että lamppu palaa huonosti, hän ei muka näe mitään. Mutta sepä on niin, että hän pelkää tädin, vanhan Annan pian lähettävän häntä noutamaan.
Miehet tiedustelevat koska häät ovat. Hyvä onkin, että ovat pian. Työt siirtyvät tälle kulmalle, ja sitten saavat useat perheet asuntoja vanhasta rakennuksesta, jossa neiti vielä nyt asuu.
Silloin rupeaa vanha Jere ärisemään. Vai vielä sekin rakennus noiden ylenannettujen haltuun! Kyllä on kärsimistä sillä, joka näki kenraalin ajat ja herravainajankin ajat. Järjestyksessä oli joka paikka ja koko pitäjä pelkäsi Louhilinnaa. Eivät maar kylän lapset uskaltaneet kuin varkain tirkistää sisään puiston aidanraoista eikä kukaan ilman asiaa rohjennut jäädä tuvan penkille istumaan. Sydän kurkussa likeni jokainen konttorihuoneen rappusia ja suuren Hektorin haukku kuului virstojen päähän.
— Suu kiinni, orja! huudetaan ruoti vaivaiselle.
— Antaa sen höperön puhua. Onhan se mukavaa kuunnella kuinka sade ropisee kattoon.
— Se on sellainen mätä vainaja, joka latelee haudan haisevia…
— Suu kiinni, saakeli…