Uusi murhe on astunut vanhaan taloon: Gustaf on mielisairaana. Uhri ei auttanut sittenkään. Kunniavelat kyllä maksettiin, mutta raskaimmalla hetkellä jätti Nadja rouva kotinsa ja miehensä ja silloin taittui miehessä mitä vielä oli taittumatta. Lääkärit eivät anna paljon toiveita. Aivot pehmenevät pehmenemistään. Tuo nuori, kalpea mies kävelee yötä ja päivää edestakaisin puhuen, että hänellä oli kartano, jossa oli komeita puita. Suurin honka kaatui hänen päälleen ja murskasi hänen päänsä, sillä se vaatii aina viidenkymmenen vuoden perästä ihmishengen. Se murskasi hänen päänsä, hänellä ei enää ole päätä!
Miksi piti näin käydä? miettii morsian ohjatessaan ompelijattaria. Onko meidän sukumme joskus tehnyt itsensä syypääksi johonkin suureen rikokseen vai pikkusynneistäkö, syömisestä, juomisesta, huvituksista ja mukavasta elämästäkö meitä rangaistaan? Morsian pelkää sairastuvansa. Ajatukset menevät niin peloittavan pitkälle. Ihan täytyy paeta omaa itseänsä.
Ennen hän pakeni puitten luo. Mikä lienee: nyt hän karttaa entisiä uskottujaan. Jollei hän pakene katsomaan Viktorin kuvaa, lukemaan hänen kirjettään tai kirjoittamaan hänelle, menee hän pellolle tai hakaan. Kauas ei hän uskalla mennä, siellä voisi alkaa kuulua jotakin. Metsät kaatuvat, isän ylpeät metsät kaatuvat.
Aukeat häntä tätä nykyä viihdyttävät. Hakametsän laidasta alkaa suo, jolle ojat jo olivat suunnitellut. Siellä hän käy seurustelemassa suon surullisten kasvien kanssa.
Oja on täynnä vettä ja kiiluvan kosteuden alta nostaa sammal pirteästi päätään. Maa on mättäillä, mättäitten välistä nousee hoikkia mäntyjä, joiden kaarnassa riippuu naavaa ja sammalta. Hopeankarvaiset kasvannaiset rävähtävät raikkaina märkään, harmaaseen ilmaan, joka suunnattomana hämähäkinverkkona lepää suon päällä. Mättäistä nousee suopursuja. Eivät ne kuki tähän aikaan, mutta syksylläkin suopursu lemuaa. Morsian taittaa oksan ja katselee mietteissään kuivia, kaitaisia lehtiä, jotka ovat harmaan vihreät päältä, alta ruosteen ruskeat. Hän sulkee oksan käsiinsä ja litistää sitä sieraimiaan vastaan. Ja siinä avautuu hänen eteensä satumaisia rotkoja, joita kiiluva, hyllyvä, pohjaton vesipermanto valaisee. Seiniä ei näy missään ja jos niitä on, ovat ne ruskeaa, niljaista mutaa, joka hyllyy ja pakenee sieltä. Siellä hyppivät suon jättiläiskokoiset, täpläiset sammakot, siellä leijaa keijukaiset, jotka syksyisinä iltoina nousevat suon päälle, tanssivat ja liitelevät läpi laaksojen ja pysähtyvät viipymään mataloiden lampien päälle. Ihmeellinen maailma on noiden pehmeiden mättäiden alla, pohjaton, rajaton ja surullinen. Sieltä saa suopursu elämänsä ja lemunsa. Suopursussa on lääkettä, jota metsän vanha noitavaimo antaa neidolle kun hän tulee häneltä hakemaan unohdusta.
Eräänä kirkkaana päivänä seisoo morsian suon laidalla, kädessä suopursun oksa. Silloin sattuu hänen korviinsa kaukainen rytinä. Se tulee niin etäältä, ettei toinen sitä kuulisikaan, mutta morsian tuntee, että suuri puu kaatuu. Puun kylkeen jää osa, joka ei ole hakattu irti, kaatuessa se repeää ja jää valkoisena, pistävänä piikkinä törröttämään kantoon. Morsian pusertaa suopursun käteensä ja hänestä tuntuu siltä kuin häntä itseään olisi silvottu. Metsän tuho likenee. Pian ei enää ole ainoaa paikkaa missä voisi olla rauhassa. Hukka likenee, ylpeän metsän tuho.
Tällaista on elämä nykyään Louhilinnassa: saloilla paukkuu ja rytisee. Isketään Ronkaan korvessa ja isketään Kaakin kankaalla. Kajea ilma kantaa kaiun kartanolle asti. Metsään menee joka mies joka kynnelle kykenee, menee torppareja, menee talollisten lapsia, menee itsellisiä, jotka puolella sadalla markalla ovat hankkineet hevoskonin ja aikovat rikastua. Paikalle tulvii miehiä kauempaakin. Viikko kuluu salolla, asutaan havumajoissa ja maakuopissa. Sunnuntaiksi tullaan taloon. Pyhä menee humalassa ja tahtoo mennä pari seuraavaakin päivää. Hintsa osaa pitää lystiä tukkipojilleen.
Ei Hintsa Louhilinnaa omista! Tietää sen jo koko pitäjä, morsian tietää sen ja tietävät hänen veljensä Helsingissä. Eikä vanha Hintsakaan sitä asiaa voi kieltää.
Janne valehteli jutun haaksirikosta — hän rehenteli tukkiyhtiön rahoilla. Herrat olivat viisaat: kun näkivät, ettei heille myydä, niin ottivat Jannen kätyrikseen. Ja siinä oli oikein tuomareita ja asianajajia mukana.
Komeasti Janne nyt levitteli Otto herran uudessa rakennuksessa. Koko alakerta on hänen hallussaan — yläkerta törröttää yhä silmät sokeina, ovet ammollaan. Hän on saanut Louhilinnan maat vuokralle. Mikäpä niitä on hoitaessa, ei tarvitse kyntääkään, pellot kasvavat kun vain heittää siemenen maahan. Ei niitä tarvitse vuosikausiin lannoittaa, näyttää olevan yhtä mustaa murua sylen syvyydelle. Hahhahhah, oikein aatelisherrojen ihralla lihotettua maata!