Taasen tulee kalliolle joku. Tulee äänetönnä, pysähtyy, painaa lakin takaraivolle ja katselee selälle. Musta varjokuva erottautuu heleää taivasta vastaan. Kaarina tuntee hänet paikalla.
Hän menee samaa tietä kuin on tullutkin. Oliko se elävä ihminen vai oliko se näky vain?
Mutta Kaarinan silmien eteen hän jää, oikaisee kätensä häntä kohti.
Näetkö nyt mihin mennään! puhuu hänen katseensa. Yhden veltostuneen takia uhrasit sinä sadat elinvoimaiset, työssä kuluneet ihmiset. Kidu nyt ja kärsi. Se on sinulle oikein!
Kaarina painautuu puuta vastaan ja sulkee silmänsä.
Pisteleminen hänen päälaellaan alkaa taasen. Ettei hän vain sairastuisi.
VII
Lämmintä kesää seuraa aikainen syys. Elokuussa jo alkavat sateet.
Louhilinnan vanhassa päärakennuksessa läiskävät kangaspuut ja hyrisee ompelukone. Morsianta valmistetaan.
Lakanat leikataan hienosta, Louhilinnan pellossa kasvaneesta pellavakankaasta. Morsian on yhtä valkoinen kuin palttina, josta hänelle valmistetaan vaatetta.