— On! Ja puista. Ne ovat parhaat ystäväni ja ainoat…
— Niitä onnellisia! Ettekö minullekin tahtoisi hiukan avata lumottua maailmaanne. Vai olenko minä liian rohkea.
— Ette… mutta voiko se nyt teitä huvittaa…
— Jos te vain tietäisitte!
Ja he menevät kalliolle ja Kaarina kertoo hongan tarinan ja näyttää kiikkulaudan, jolla isä istui juhannusaattona ja vie hänet vanhalle huvihuoneelle ja he työntävät syrjään rytöä ja katselevat järvelle. Ja kertoo kuinka hän lapsena sunnuntaiaamuin katseli selälle ja kirkkoveneet tulivat. Airot kimmelsivät auringossa. Kerran oli veneen kokassa valkoinen risti. Siinä tuotiin pientä valkoista arkkua. Lapsi oli hukkunut… Ja Kaarina kertoo kertomistaan ja kysyy vihdoin punastuen, eikö hän jo naura häntä.
Viktor ei vastaa, mutta hänen kasvonsa ovat ylen vakavat ja hänen silmissään on kyyneliä…
— Jos tekin kertoisitte minulle jotakin itsestänne, uskaltaa Kaarina ehdottaa.
— Minä! sanoo hän katkerasti, — minun elämäni on ollut vain vaahtoa ja myrskyä… Se alkoi hiljaa ja kauniisti. Äiti luki illalla rukouksen vuoteeni ääressä. Hän kuoli pois enkä sen koommin ole rukoillut…
He astelevat ääneti puiden alla. Mies ottaa tytön käden ja vie sen huulilleen, tyttö ei tiedä mitä tehdä, miten selviytyä, kunnes hän raukeaa onneensa.
Viktorissa on turva, hän auttaa nytkin. Hän tulee tänne ja järjestää nämä asiat. Hän on niin väkevä, ei kukaan uskalla sanoa häntä vastaan. Hän muistuttaa Hintsalle mitä hän on luvannut…