"Puulaakilta jonkun tuhannen lisää…" mitä he niillä sanoilla tarkoittivat?
Kaarina tuntee ilkeää kipua päälaellaan. Hiukset nousevat oudosti. Nakuttelee, pistelee… Hänen päälaelleen muodostuu ristin merkki. Se sama, joka oli syntyessä! Hän on kuin painajaisen vallassa.
— Minä… minä… Auttakaa! Herättäkää…!
Hän repii auki silmänsä. Juhannusyön lumo on hänen ympärillään. Hän sivaltaa päälakeaan — kaikki on ennallaan. Tuolla palaa kokko, hiipuneena maan tasalle ja taivasta kohti nousee ohut sauhu. Se oli pahaa unta vain.
Täällähän he kävelivät sinä onnettomana päivänä, jolloin kauppa oli tehty, Viktor ja hän. Sinä onnellisena iltana! Hän puhui ranskalaisesta kirjallisuudesta ja kyseli tunsiko hän sitä. Hänen täytyi tunnustaa, että hän niin vähän tuntee, että hän niin vähän on lukenut.
— Te olette lukenut luonnon suurta kirjaa.
— No niin, olen kai.
— Te osaisitte varmaan kertoa sadun joka kivestä.
— En… Te luulette minusta liian hyvää.
— Mutta joka kivestä teillä on muistoja.