"Te puhdas, Te valkoinen, Teidän luoksenne pakenen. Älkää sysätkö minua pois, sanokaa minulle se sana, jota minä janoan kuulla…"
— Sinä olet sen jo kuullut, Viktor, kuiskaa Kaarina. Me kuulumme toisillemme…!
Äkkiä astuu Kaarinan eteen kaksi miestä. Ne tulevat pensaikosta, ryömien ylös mäkeä. Ne ovat rentoja, velttoja, lakitta päin, kasvoilla outo nauru. Niiden puhe on lepertelyä.
— Eikö neiti tule tanssimaan?
— Tulkaa pois… Ja täss' on viiniä. Ei se mitään rommia ole, sitä voi akkaväkikin juoda. Hintsan Janne pistouvaa. Sill'on morsian kuin riikinkukko ja kukko. Kukas neiti on? Onkos neiti morsiamen sukulaisia? Tai taidatte olla sulhasen sukulaisia…?
— Mihinkäs se nyt menee! Älä mene! Ei me juovuksissa olla, ei meitä pelätä tartte… Saakeli! tässähän on toinen kokko. Mitäs tämä merkitsee? Yksinkös se musta neiti täällä kokkoa poltti? Täällähän on niin korea kallio että koreampi kuin meillä onkaan. Ja tällainen petäjäpappa! Neiti, kuulkaas, tulkaa tänne, niin mennään tyskää…
Kaarina on jo hyvän matkan päässä.
Mikä häpeä! Maan alle hän tahtoisi vaipua. Suurselän hongasta he laskevat pilaa. Ja niitä tulee lisää… alkavat ehkä tapella. Ja siellä palaa vielä äidin vene. Mitä ovatkaan Louhilinnan onnettomat lapset tehneet: myyneet he ovat isän perinnön vieraille, jotka eivät pidä sitä pyhänä! Gustaf, Gustaf, sinä olet vaatinut paljon, liian paljon! Kunhan en minä alkaisi sinua vihata… Vai mitä se on tämä kauhea poltto, joka rintaan nousee… Viktor, Viktor, tule minulle takaisin, muuten minä olen hukassa!
— Perkele, miksei tänne saisi mennä? Täällähän se sileä kallio vasta onkin. Ja kiikkulaudat ja laitokset. Mitäs sinä puhut, Hintsa, eikös tämä sitten sinun olekaan, etkö sinä sitten tätä kartanoa ostanutkaan?… Saakeli, kun annoit parhaimman kallion muille!… Kyllä kestää ennenkuin hän kuolee. Hänhän on vallan nuori… Olisit samalla ottanut puulaakilta jonkun tuhannen lisää, että olisit ollut Louhilinnan herra. En minä vain kärsisi nurkallani puistoa, johon ei mennä saa… No, anna nyt sitä viiniä, saakeli!
Kaarina seisoo huoneensa ikkunan alla, kylki koivun kyljessä. Hänen silmänsä ovat kiinni, hän on kuin siihen paikkaan kivettynyt. Yksin rinnassa elää, tuska siellä velloo. Ja korvat ovat auki, kaikki hänen täytyy kuulla, viulut, hanurit, naurut, kiroilut. Nuo ihmiset siis vain odottavat hänen kuolemaansa, että saisivat käsiinsä puiston. Onnettomat, onnettomat puut, ne tulevat ja rääkkäävät teitä! Mitä minä olenkaan tehnyt, kun olen teidät myynyt! Ne lupasivat, etteivät ne tee mitään pahaa, että kaikki jää ennalleen — ne eivät pidä lupaustansa. Näin se jo alkaa!