Ja kun Kaarina nyökäyttää päätään, tulee Anna hyvilleen ja sanoo, että kyllä hän sitä vähän ajatteli. Tämän Seeterin isä oli pappi ja äiti tuomarivainajan tytär. Se tuomari kyllä istui käräjiä täälläkin ja kaikki kehuivat sitä. Tämän nuoren tuomarin äiti oli kovin hyvä ihminen. Ne alkoivat niin köyhissä oloissa ja niillä oli niin summa lapsia, mutta nyt ne ovat kaikki suuria herroja ja hyvissä viroissa!
Tuohet ritisevät Kaarinan hyppysissä ja savuttavat hänen kätensä.
— Mene sinä nyt, Anna kulta, sanoo hän, — kertomaan mamsselille ja pikku Maijulle ja kaikille. Minä en itse pääse, minun täytyy polttaa kokkoa.
Hän jää yksin hongan alle. Yö on kuin lumottu. Taivaalla palavat ruskot ääntä päästämättä, kokkovalkea vain risahtelee ja humisee. Liekit nuolevat veneen haaltuneita laitoja ja kiertävät nimeä "Anna Cecilia".
Onnellisia ihmisiä katseli vanha vene parempina päivinään ja onnellisen ihmisen näkee se viimeisenäkin päivänään.
"Minä uskallan Teille kirjoittaa, sillä silmistänne luin siihen luvan. Minä uskon itseni Teidän käsiinne, minulla on palava halu saada paljastaa itseni Teille, saada paeta luoksenne, laskea pääni helmaanne ja itkeä siinä. Minä tulen Teidän luoksenne niinkuin tuhlaajapoika tulee kirkkoon ja heittäytyy tomuun pyhän neitsyen jalkojen juureen. Oi Te ihana Kaarina, Te kukkien kukka!
"Ette Te aavista miten Te minuun vaikutitte. Minä tulin lapseksi, minä tulin hyväksi ja viattomaksi kun minä teidän silmiinne katsoin. Oi, jos minä olisin runoilija, niin minä noille silmille laulaisin, noille kirkkaille, vakaville, syville silmille, jotka katsovat ihmisen läpi eivätkä jätä hänelle mitään salaisuutta! Minä punastuin Teidän puhtautenne edessä ja Teidän hyvyytenne kaatoi minut maan tomuun. Mutta siinä kului minusta pois kauna ja minä sain voimaa nousta ja alkaa uutta elämää. Ja kun minä Teidän voimakkaita, puhtaita piirteitänne katselin, kasvoi se voima kasvamistaan ja minä tiesin, että jos minä Teidän läheisyydessänne saan elää, kirkastun päivä päivältä. Kuinka palavasti minä haluan saada antaa Teille kaikki mitä minulla on, koko oman itseni, että se Teidän luonanne tulisi paremmaksi."
Kaarinan kasvot painuvat käsiin ja kädet pusertavat kirjettä. Sydän on tulvillaan onnea.
Liekit leimuavat. Nimi on jo näkymättömänä. Jo romahtaa koko rovio läjään, kipunat lentelevät, savupatsas leviää yltympärille ja hetkisen perästä palaa kokko maassa, mahtavana hiilloksena.
"Olisin minä teidät ennemmin nähnyt — paljon olisi tekemättä mikä on tehty ja mitä ei tekemättömäksi saa. Minun elämäni alkoi vaatimattomissa oloissa ja minulla oli niin hyvä äiti, mutta maailmalla on niin paljon lokaa ja tahraa ja harva se nuorukainen, joka pysyy puhtaana.