Kaarina tuntee painaessaan kättä rintaansa vastaan, ohuen kankaan alta paperin kahinan. Kirje…! Ja hänen poskilleen valautuu veri ja hän painuu kiikkulaudalle, kasvot Suurselän vesille päin. Hänen povellaan on Viktorin kirje! Siinä tulee häntä vastaan väkevä ihminen, hänen miehensä.
Ääneti, itkua niellen tuovat pehtori ja Anna paikalle kokkotarpeet. Neiti yhä vain hymyilee selälle päin. Kunhan eivät ne suuret surut todella pimittäisi hänen järkeänsä! Hän käyttäytyy niin oudosti.
Vihdoin likenee pehtori häntä hiljaa ja koettaa laskea leikkiä.
— Eikö neiti ensinkään tule meitä auttamaan?
Silloin nousee Kaarina.
— Iloitkaa minun kanssani, sanoo hän, älkää itkekö… minä olen niin onnellinen, minä olen kihloissa… Näettekö: tässä on kirje!
Ja hän heittäytyy Annan kaulaan ja sitten pehtorin kaulaan. Ja pehtori itkee ja kiittää Jumalaa, mutta Annan kasvot tulevat ihan samanlaisiksi kuin ennen kun odotettiin kruununvoudin herrasväkeä tai joitakin sukulaisia.
— Olipa hyvä, sanoo hän, — että vain kylvettiin pellavia. Ei ne ostetut lakanat koskaan ole sen arvoisia kuin omakutoiset. Rouva vainajakin aina sanoi, ettei hän viitsi niitä ostettuja käsitelläkään. Ja rouvan morsiuspeitteet ovat nekin vielä ihan hyvät. Pitää taas tuulettaa.
— Antakaapas, Bergstedt, minä sytytän! pyytää Kaarina.
— Onkos se se tuomari? kysyy Anna.