Ja hän menee sisään ja antaa käskyn. Kun hän palaa, sattuu hänen korvaansa parahdus, terävä kuin veitsellä vedetty haava. Ja taas parahdus! Mitä kummaa — kuka kärsii tänä ihanana iltana?
Naurua se oli. Naurua? Kuka saattaa sillä tavalla nauraa? Niin kamalasti…
Louhilinnan omalla rannalla nauretaan. Uusi isäntä viettää tulijaiskemuja. Uusi rakennus on limoilla koristettu, katolla liehuu lippu. Uuden isännän vierasjoukko käy rannalle, pitkä rivi miehiä ja naisia. Hekin kantavat tarpeita kokkovalkeaan, raahustavat kuivia katajia ja vanhoja tervatynnöreitä. Käsihanuri soi, viulu kitisee. Nauretaan… Polskahdus! Jotakin raskasta putosi veteen, eihän vain ollut ihminen!… Siellä on sielläkin mukana nuori morsian, uuden isännän morsian.
Kaarina painaa kättä sydänalaa vastaan. On kuin paiseeseen olisi pistetty veitsi.
Helei! Hohoi! Ho-op! kuuluu Louhilinnan rannalta. Ja yli järven kaikuu vastaan samanlaisia huutoja Hintsan kokolta. Hanuri soi. Naiset nauravat, miehet hihkuvat.
Pehtori, vanha Anna ja vielä jotkut tulevat… Mitä… ruumisarkkuako he kantavat?
Valkoista venettä vain, ja heidän kasvonsa ovat itkettyneet.
— Rakas neiti, ei tällä vesille mennä. Paras että viedään takaisin.
— Tehdään kokko… poltetaan!
— Niin kyllä, muuten kantavat vielä ensi vuonna kokkoonsa nuo tuolla.